Senegal - Näihin kuviin ja tunnelmiin

 Haikeita tunnelmia lentokentällä. Kootaan tähän vähän kaikkea sekalaista.

Kolmessa kuvassa (ylärivi+keskimmäinen oikealla) on senegalilainen hedelmä madd. Se syödään imeskelemällä siemenistä lihat ympäriltä ja syljetään kivi pois. Maistuu jännältä, happamalta ja kirpeältä. En oikein tiedä mitä taatelipähkinöitä nuo alaoikealla ovat, mutta niitä myydään monissa kojuissa toreilla, hauskan makuisia. Alavasen on tuoretta kookospähkinää, näyttää paremmalta kuin maistuu. 

Yksi hurjan suosittu aamupala/brunssi/lounas/välipala joka puolella oli täytetty leipä. Niitä myytiin yhtä lailla katuruokakojuissa ja tehtiin kotona. Täytteenä tuntui olevan ihan mitä tahansa. Söin leipiä ainakin suklaalevitteellä, spagetti-, peruna-, sipuli- ja linssikastikkeilla sekä kanalla. Hullu ajatus mutta ei tuo spagettijuttukaan mitenkään pahaa ollut. 

Viimeisessä kuvassa on joku uppopaistettu makeahko asia. 

Kahvia! Tarkemmin sanottuna cafe toubaa. En ole koskaan juonut kahviani mustana tai sokerilla, mutta jotenkin tuohon tärpättiin kiintyi. Vahvaa ja makeaa, ihan kuin paikallinen teekin, jota myös tulee valtava ikävä. 

Teen keitto oli aina projekti. Kaikki nämä tarvikkeet kuuluvat olennaisesti projektiin.

Dakarin Ngorin rannalta löytyi hienojen ja kalliiden ravintoloiden syrjästä street foodia, vai onko se sitten beach foodia. Paistettua kalaa tai kanaa aaltoja katsellessa, kelpaisi toistekin.

Tämä oli hauska ja ihan selkeästi maan tapa, näitä mukuloita selkään köytettynä näkyi joka paikassa. Näppärää eikä häirinnyt menoa juuri ollenkaan. 

Vessoja oli. Se on pääasia. Reikävessa ei ole ensisijainen valintani, mutta toisaalta maassa jossa veden saanti (=vessan vetäminen) ei ole ikinä satavarmaa ei tuo välttämättä aina ole hullumpi ratkaisu. Sitä paitsi nuo nykyaikaiset posliinireikävessathan ovat ihan siistejä ja varsinkin yleisessä käymälässä on oikeastaan aika kiva ettei tarvitse miettiä uskaltaako siihen istua vai ei.

❤️

Hullu paikka. Koska tahansa uudelleen. 

Senegal - Joko se loppuu?

 Viimeinen aamu Senegalissa. Ristiriitaiset tunnelmat. Eihän sitä koskaan haluaisi lomalta lähteä. 

En tiedä mitä ajatella Dakarista. Julman kokoinen miljoonakaupunki josta on vaikea saada otetta. Englantia ei juurikaan osata. Pikkukylän jälkeen kovin turvattoman oloinen, vaikka täällä sentään liikkuu turistejakin. Liikennettä on valtavasti, mutta edelleen hevoskärryt, mopot, autot ja muut laitteet kulkevat sujuvasti sekaisin samalla tiellä. Kuka röyhkeimmin kiilaa-taktiikalla. Ruuhkan seassa isollakin tiellä haahuilee käveleviä pähkinöiden, veden ja kaiken mahdollisen myyjiä. 

Dakarin kuuluisa Afrikkalainen renessanssipatsas. Muutamaa metriä Vapaudenpatsasta korkeampi. Maksoi järjettömästi ja herätti tekovaiheessa paljon vastustusta. 

Ruoka-asioita täytyy pohtia vielä erikseen. 

Senegal - Gorée

Goréen saari sijaitsee muutaman kilometrin eli lyhyen lauttamatkan päässä Dakarin venesatamasta ja on synkän menneisyytensä takia yksi nykypäivän Dakarin käydyimpiä nähtävyyksiä ja yksi ensimmäisiä Unescon maailmanperintökohdeluetteloon lisättyjä kohteita. Saari oli aikoinaan merkittävä orjakaupan keskus ja nykyään niissä samoissa tiloissa, vankiloineen päivineen, on pieni mutta vaikuttava Maison des Esclaves, orjakauppamuseo.

Synkän museon vastapainoksi pieni saari on oikein kaunis. Vähän niin kuin meikäläinen Suomenlinna, myös Goree on asuttu, sieltä löytyy koulu ja sairaala ja asukkaat elävät ihan normaalia elämää pienessä yhteisössään jossa kaikki tuntevat toisensa eikä rikollisuutta juuri esiinny. Turisteille löytyy myyjiä joka lähtöön ja rannassa on muutama ravintola. 

Tutkittavaa löytyy myös orjamuseon ulkopuolelta, on nykytaidetta ja entisaikojen taiteilija-ateljeeta. Sekä niitä kauniita maisemia. 

Paluulautalla sain uusia ystäviä kun koululaisryhmän pikkutytöt ihastuivat vaaleaan lettiini ja tulivat ujosti tekemään tuttavuutta. 

Senegal - Bandia Reserve

 Matka Dakariin tuhannen ja yhden pysähdyksen taktiikalla. Varsinainen välietappi oli luonnonpuisto Bandia Reserve, noin 65 kilometrin päässä Dakarista. Puistossa on 3500 hehtaaria aidattua, eläimille rauhoitettua tilaa. Suurin osa elää sulassa sovussa keskenään.

Apinoita näkyi vähän kaikkialla. Ne kuulemma myös karkailevat aidan yli naapurikyliin ruokavarkaisiin, mutta palaavat kiltisti kotiin esittelemään saalistaan. 

Jotkin sotaisammat otukset on eristetty omalle puolelleen, kuten sarvikuonot, virtahevot ja aivan omassa rauhassaan elävät hyeenat. 

Osuttiin paikalle upeasti heti erään ranskalaisperheen perään ja maksettiin 11-paikkaisen safariauton ja pakollisen oppaan vuokra puoliksi. Win-win. Puistoon voi mennä myös omalla autolla tai taksilla, jolloin pääsee halvemmalla, mutta korkeasta ja avomallisesta safariautosta oli kyllä huomattavasti mukavampi katsella ympäristöä. Opas oli asiansa osaava, selosti sujuvasti sekä englanniksi että ranskaksi. Eläimetkin näyttäytyivät hyvin. Kirahveja oli suorastaan ruuhkaksi asti. Puistossa oli jo tehty ansiokasta työtä joidenkin uhanalaisten lajien kannan elvyttämisen suhteen ja oli mukava nähdä niiden elävän hyvissä oloissa, luonnollisessa ympäristössä, kunnolla tilaa ympärillään. 

Jättimäiset baobab-puut olivat näyttäviä ja mielenkiintoisia. Puu on niin sienimäistä ettei sitä voi hyötykäyttää oikein mihinkään. 

Sateiseen vuodenaikaan täällä voi kuulemma nähdä myös isoja käärmeitä. Ensi kertaan siis.

Senegal - Afrikkalaiset syntymäpäivät

 Täällä tykätään juhlia syntymäpäiviä, kuten muitakin keskeisiä merkkipäiviä, perheen ja suvun kesken iloisesti ja värikkäästi. En yleensä juhli vanhenemistani, mutta nyt sain huomiota muutaman väliin jääneenkin puolesta. 

Hirveä määrä juhlaruokaa valmistettiin ja katettiin lakanoille lattialle, niin kuin täällä muutenkin on tapana syödä. Ylläolevalla lakanalla on kaksi isoa kulhoa maustettua riisiä, jolle on ripoteltu kastiketta ja molemmissa on kokonainen paistettu kana. Puikulavadeissa on jonkinlaisia juustotaikinapalloja ja pieniä kanapiiraita. Näyttää pieneltä mutta ruokaa oli valtavasti ja sama kattaus toistui toisaalla koska kaikki eivät olisi mahtuneet yhden lakanan ääreen. Joka tapauksessa, siihen vaan istumaan ja syömään - suoraan kulhosta kaikkien kanssa, ei täällä lautasia harrasteta. Eikä useimmiten myöskään ruokailuvälineitä, mutta minulle ja joillekin satunnaisille halukkaille on aina tarjolla jokunen lusikka. 

Ensialkuun minua ei pyydetty osallistumaan koko perheen kulhoruokintaan koska heitä epäilytti länsimaalaisuuteni - kyllähän he tietävät, että meillä syödään haarukalla ja veitsellä pöydän ääressä omia annoksia. Jossain vaiheessa nämä epäilyt tulivat ilmi kun vähän varovasti kysyttiin olisiko minulle liian outoa syödä koko porukan kanssa. Olin aivan hämmentynyt; yhdessä syöminenhän on mukavaa. Ei käynyt kertaakaan pienessä mielessäkään häiriintyä siitä että ruokailu tapahtuu lattialta, isosta kulhosta lusikoimalla, kun naapuri syö paljain käsin.  Syntymäpäiväiltana sain kehuja sopeutumiskyvystäni ihan ylipäätään. Uhkasin ruveta opettelemaan käsin syömistä (se on ihan selkeästi tekniikkalaji, olisi pitänyt saada videolle).

Toinen kulhoruokahetki porukalla. Kalaa ja riisiä.

Juhlissa heitettiin samalla hyvästit Birkilanelle. Matka jatkuu kohti Dakaria. 

Senegal - Aasit lomalla

 Täällä haahuilee paljon aaseja melko päämäärättömän oloisesti. Ne saavat kuulemma kulkea vapaana maanviljelyskauteen asti, jolloin joutuvat palaamaan töihin. Aika sesonkiluontoista hommaa siis. En saanut selville millä keinoin omistaja paikallistaa omansa vai palaako aasi kotiin kuin muuttolintu haistaessaan loman olevan ohi. 

Myös lehmiä tai sonneja näkee melko paljon ihan vaan kuljeskelemassa. Liekö niillä samanlainen työsopimus. Eläimet saavat täällä muutenkin elää vapaana, ei kanoja tai ankkojakaan aidata ja yhden harhailevan kalkkunankin näin. Vuohia ja lampaita kulkee milloin missäkin, välillä suorastaan laumoittain. Muutaman satunnaisen possun näkee aina joskus, mikä hieman yllätti näin muslimivoittoisessa maassa. 

En tiedä onko 40 astetta maaginen kipuraja vai joko rupean tottumaan ilmastoon, mutta tämänpäiväinen 38 ei tuntunut yhtään niin tukalalta. En siltikään lähtisi mitään urheilusuorituksia tekemään, mutta varjossa jaksoi jo seurustella jopa ilman viuhkaa. (Paikalliset käsintehdyt viuhkat ovat muuten ihan sairaan näppäriä. Niitäkin myytiin julkisen liikenteen solmukohdissa. Mystisiä paikkoja.)

Tämä on mangopuu. Tänään opin että kokonaisena pakastettu mango on mitä parhain hellepäivän välipala. Näemmä sen voi syödä myös kuorineen, mutta suosin kyllä edelleen kuorittua hedelmää.

Takaisin Senegaliin

 Gambian lauttaterminaali se on hieno paikka. Tai siis ihan yhtä ruuhkainen soppi kuin toisessakin päässä pari päivää aiemmin, mutta ehkä nyt aamupäivällä oli enemmän virtaa keskittyä tutkimaan ja arvostamaan valikoimaa. Kauppiaita kiertää koko ajan ja ostettua saa oikeastaan ihan mitä vaan. Hattuja, huiveja, suolaista ja makeaa syötävää, keksipaketteja, puhelimen latureita, piuhoja, hammasharjoja ja -tahnaa, aurinkolaseja, feikkilaukkuja, et cetera et cetera. Uusi suosikkini on pieneen muovipussiin jäädytetty sohjojää, vähän niin kuin mehujää, joita näkyy myytävän milloin missäkin.

Sekä sohjojää että vesipussi toimii samalla periaatteella; puraistaan kulmaan reikä ja imeskellään. 

Ostin puhelimeeni uuden suojalasin. Paikalleen asennettuna vajaat kaksi euroa.

Rajan ylitys meni ihan mutkattomasti, en yrittänyt ottaa valokuvia mutta Senegalin puolella sain silti esitellä passiani samassa tutussa takahuoneessa. Ihan ystävällisiä oltiin koko ajan, tarkastaja taisi vaan olla utelias. Näiltä sentään saa täytettä passin sivuille, kovin harva maa nykyään enää harrastaa leimoja mutta nämä olivat perinteikkeitä rajan molemmin puolin. 

Julkisen liikenteen asemilta (niiltä 7-paikkaisten farmarien hautaa..- eikun kohtaamispaikoilta) saisi myös paljon kaikkea. Muunmuassa kilokaupalla kypsiä mangoja.

Vanhan toistoa. Ajoneuvon vaihtoa, ruuhkia, myyjiä ja kerjäläisiä, meteliä, ahdasta, kuuma. Kaikkeen sitä tottuukin kun ei noista enää ole milläänsäkään. 

Gambia part. 2

 Lomalle lomalta. 

Hauskaa nähdä meri, rantaelämää ja jollain hassulla tavalla jopa muita turisteja. Vesi on lämmintä, aallot suuria ja ihmiset mukavia. Eletään sesongin ulkopuolista aikaa, joten palveluita ja tarjontaa on karsittu ja ihmisiä on vähän, toisin sanoen on mukavan rauhallista. 

Vaarallista nukkua ilmastoidussa huoneessa. Aloitin varovasti 26 asteella ja peitin suoran puhalluksen mutta siitä huolimatta huoneen kuiva ja vetoisa ilma saa nokan vuotamaan. 

On tämä kuitenkin selvästi Afrikkaa eikä eurooppalainen turistikohde. Enkä pidä sitä minään miinuspuolena. Hintatasokin on länsimaalaiselle mukavan edullinen. Paikallinen valuutta on dalasi. Yhdellä eurolla saa noin 57 dalasia. Muutama käytännön esimerkki; kahden hengen ateria kokiksilla noin 12 euroa, pedikyyri ja lakkaus rannalla noin seitsemän euroa, kulhollinen tuoreita hedelmiä kuorittuna ja viipaloituna (rantatuoliin kannettuna) noin kuusi euroa. Ehkä hinnoissa näkyy varsinaisena sesonkina jonkinlainen korotus, mutta tuskin mitään tähtitieteellistä. (Muutaman kilometrin taksimatkan hinta muuttui taas vajaa kahdesta eurosta noin viiteen euroon kun selvisi että minä kuulun seurueeseen. Mutta tuon tavallaan ymmärränkin; täytyyhän paikallistenkin jollain elää ja kyetä käyttämään toistensa palveluita, ei täällä semmoista massaturismia ole että niillä eläisi ja meille nämä hinnat ovat joka tapauksessa edullisia. Eikä taksi tietenkään ole ainoa palvelu joka kaksoishinnoitellaan, siinä ero vaan tulee helposti ja välittömästi esiin jos kuski ei heti huomaa minun kuuluvan seuraan.) 

Erityisen mukavalta tuntuu se että toisin kuin Senegalissa, joka on ranskankielinen, täällä puhutaan englantia. Oikein hyvää sellaista. Hauskaa keskustella ja tulla ymmärretyksi ilman tulkkia. 

Gambian ekskursio

Lähdettiin viikonlopuksi rantalomalle Gambiaan.

Matka ei varsinaisesti ole pitkä, noin 170 kilometriä, mutta minun real Africa-kokemukseni perässä matka taitettiin julkisilla. Aamulla viiden jälkeen mentiin siis kylän "pääristeykseen" odottamaan "autoa", jonkin sortin julkista kulkuneuvoa, jollaisia kulkee tietyillä reiteillä jotenkin epäsäännöllisen säännöllisesti. Niin että aikatauluja ei ole, mutta kyllä sieltä joku joskus tulee. 

Odotin ylitäyttä pikkubussia joita onkin välillä tullut vastaan, mutta kohdalle osui ilmeisesti vielä yleisempi seitsemän hengen tila-autoksi muutettu vanha farmari. Kyytiin ängettiin me kolme ja pari vierasta, ja matkalla Kaolackiin poimittiin pari kyytiläistä lisää. Kaolackissa oltiin oikealla julkisen liikenteen asemalla, jossa näitä samannäköisiä härveleitä seisoi kymmenittäin odottamassa täyttymistä, kuka mihinkin suuntaan. Jollain huutotaktiikalla löydettiin auto, joka suuntasi Gambian rajalle.

 Ja kahvia, siis senegalilaista cafe toubaa. Sitä myydään ties missä kadunkulmissa ja on niin vahvaa että närästää. Juodaan mustana ja makeana. Noin vilkkaassa kohtaamispaikassa oli jopa pahvikuppeja, yleensä sekä cafe toubaa että teetä varten on pari kolme pientä mukia jotka korkeintaan huuhdellaan, usein vaan täytetään edellisen juojan jäljiltä. Teen kanssa käytössä on semmoinen pieni shottilasi. Ja se teekin muuten on tiukkaa tavaraa, vahvaa ja makeaa, mutta itse asiassa aika hyvää. Sen keittäminen on pitkä ja hassu prosessi ja yleensä sosiaalinen tapahtuma, toubaa taas ostetaan ohimennessä ihan vaan kofeiininhimoon. 

Joka tapauksessa matka jatkui yhtä sekalaisessa seurakunnassa Gambian rajalle. Rajamuodollisuuksien sekavuudesta yritin ottaa kuvan mutta se ei rajavartijaa miellyttänyt, puhelin napattiin välittömästi ja päästiin jonon ohi takahuoneeseen esittelemään passeja ja selvittämään matkan tarkoitusta. Ei siitä mitään seurannut, kunhan närkästytin yhden virkaintoisen passipoliisin. Ja korruptoituneen, kuten jälkeenpäin kuulin todennäköisen selityksen olleen, lahjuksilla olisin ilmeisesti selvinnyt vähän useammastakin kuvasta. Nyt ei saatu yhtäkään. Pääsi sinne muitakin, mistä lie syistä, ja kaikki pääsivät suuremmitta ongelmitta poiskin, niin mekin.

Passit tutkittiin ja leimattiin molemmin puolin rajaa. Seuraava taistelu käytiin (minun puolestani kylläkin) taksista, jonka mielestä kahdesta mustasta ja yhdestä valkoisesta menee neljän hengen hinta. Tämä on toisaalta melko lailla normaalia missä tahansa turistien suosimalla paikalla, paikallisilla on usein oma hinnasto joka asiaan. Saman taistelun joutui volyymin ja äänenpainojen perusteella käymään seuraavassakin paikassa. Tässä välissä hinta kuitenkin saatiin rajapaikalla kohdalleen ja selvittiin Barren lauttasatamaan. Lauttaa odotellessa tilattu leipä oli muuten kääritty ruotsalaiseen sanomalehteen.

Laiva oli lastattu ihmisillä, autoilla, rekoilla, kärryillä ja näin minä yhden vuohenkin. Reilun puolen tunnin kuluttua päästiin Gambia-joen yli pääkaupunki Banjuliin, josta jatkettiin tutun taksineuvottelun jälkeen sulassa sovussa Sarakundan rantakohteeseen. Koko matkaan meni kaikkine kommervenkkeineen lähtöhetkestä noin seitsemän tuntia.

Nautin Birkilanen afrikkalais-idyllisestä kyläelämästä kovasti, mutta sanat eivät riitä kertomaan kuinka hienolta tuntuu pestä kädet saippualla juoksevan veden alla. 

Senegal - Touba

 Täytyyhän se muslimimaassa yksi pakollinen moskeijakäynti tehdä. Tehtiin siis päiväretki Senegalin pyhään kaupunkiin Toubaan, joka nauttii itsenäisestä erikoisasemasta irrallaan valtiosta, omalla koulujärjestelmällä ja säännöillä. Esimerkiksi tupakkaa ja alkoholia ei myydä eikä sallita käytettävän, eikä hotelleja ja ravintoloita ole.  Naisten on kaupungissa pukeuduttava nilkkapituiseen mekkoon, housut eivät siis ole ok, ja peitettävä päänsä asianmukaisesti. Myös miehiltä vaaditaan perinteistä pukeutumista, eli käytännössä suurin osa väestöstä kulkee mekko päällä.

Kaupungin keskipisteessä on Touban Suur-Moskeija,  täynnä valtavaa tarkkuutta vaativia yksityiskohtia. Sain pyytämättä hyvin kattavan englanninkielisen privaattikierroksen. Sadat tuhannet tekevät tänne pyhiinvaellusmatkoja ja pelkästään jo joka perjantai on huono päivä turistin tulla käymään, silloin tuhannet rukoilijat täyttävät salit. 

Perjantaisin nuo matot levitetään ja paikka täyttyy rukoilijoista. 

Näiden tötteröiden tehtävä oli kuulemma luoda varjopaikkoja keskipäivän polttavalta auringolta (koraaninlukuun tietysti, mihinkäs muuhunkaan).

Kaikkiin muslimien pyhiin paikkoihin on asteltava ilman kenkiä, niinpä tuollakin sai yhtenään kulkea kengät kainalossa. Kaiken muun lisäksi Suur-Moskeijassa oli lattiamateriaalin suhteen panostettu marmoriin, joka tuntuu viileältä jalan alla auringossakin. Hieno keksintö. 

Senegal - Toimii, ei toimi

 Onhan sen aina tiennyt, että Suomessa on vesi ja muut perustarpeet paremmin kuin kunnossa, mutta kummasti sitä vieraantuu siitä mitä se tarkoittaa muualla maailmassa. 

Sen verran nykyaikaisia tässä kylässäkin ollaan, että monessa taloudessa on vesihana. En viitsi sanoa että juokseva vesi, koska liruttamalla se tulee - jos tulee. Vedentulossa on välillä muutaman tunnin katkoja, mutta kyllä sitä taas jossain välissä saa. Tämä on ratkaistu niin että muutama isompi astia valutetaan täyteen kun se mahdollista on ja sillä pärjätään sen aikaa kun on pärjättävä. 

Näistä rajallisista vesivaroista juodaan, tehdään ruokaa, peseydytään, pestään pyykit ja astiat. 

Minä en ikinä saisi nyrkkipyykillä pidettyä valkoista noin valkoisena. 

Mahdollisesti asennetut suihkut ovat lähinnä vitsi, ei niihin vedenpainetta riitä. Onneksi suomalainen on kesämökeillä karaistunut ämpäristä peseytyjä. 

Yhtä epävakaa ilmiö on sähkö. Katkoja on päivittäin, välillä useita tunteja kerrallaan. Tuulettimen sammumiseen havahtuu kyllä sekunnissa, kun sen toimiessakin on kuuma. Lämpötila on noussut nyt joka päivä yli neljänkymmenen, eikä sisällä ainakaan vähemmän ole. En yhtään ihmettele että paikalliset nukkuvat näillä keleillä paljon ulkona - patja vaan keskelle betoni- tai hiekkapihaa ja ilmanvaihto on taatusti parempi kuin sisällä. 

Senegal - Nopea kysymys

 Kuului määkimistä, mutta meni hetki paikallistaa äänen lähde. 

Millaisin keinoin nuo lampaat on saatu kyytiin tuon farmarin katolle?

Senegal - Kummajainen kylässä

 Kuten aina pienessä kylässä maaseudulla, minua katsotaan uteliaasti. Varsinkin kun erotun suhteellisen räikeästi. Vaan lapset vasta hämmästyneitä ovatkin; tuijottavat peittelemättömästi ällistyneenä ja miettivät pitkään, pitäisikö pelätä vai lähestyä. Monet pienemmistä eivät ole koskaan nähneet valkoista ihmistä, ja jo pelkät vaaleat, suorat hiukset ovat aivan käsittämättömät.  Jos lapsia on useampi, siitä muodostuu äkkiä "kuka pelkää valkoista naista"-leikki, jossa kilpaillaan siitä kuka uskaltaa tulla kosketusetäisyydelle tai peräti ottaa kontaktia puhumalla. Tai koskemalla. Lapsilauman keskellä istuessa saatan tuntea hennon tökkäyksen selässäni tai kevyen nyhtäisyn hiuksissani, jota seuraa poikkeuksetta ilahtunut naurunremakka. 

Uskomatonta on paikallinen vieraanvaraisuus. Yhden ihmisen tuttavana olen yhtäkkiä koko perheen kunniavieras. Ja afrikkalainen perhe on iso. En pysy alkuunkaan kärryillä nimistä tai sukulaisuussuhteista, mutta ystäviä ollaan siitäkin huolimatta, että yhteistä kieltä ei juuri ole. Keskustelut, jos niin voi sanoa, käydään sujuvalla englannin, ranskan ja paikallisen wolofin sekoituksella. Mutta hauskaa on. Nauru ja ilonaiheet eivät tunnu loppuvan kesken, kaikelle nauretaan kovaan ääneen isolla porukalla. Minä tunnun kaikessa suomalaisuudessani olevan yksi loputon viihteen lähde; näytän hassulta helteessä punaisena, puhun hassusti enkä ymmärrä edes yksinkertaista wolofia. Mutta nauru on hyväntahtoista, vastapainoksi kaikki ovat kovin ihastuneita erilaiseen ulkonäkööni ja pitävät huolen siitä etten varmasti ole nälkäinen. 

Ensimmäinen ateriani Senegalissa oli afrikkalainen perhelounas. Olen melko varma että mukana on eksoottisen vieraan lisää, mutta kyllä kelpasi. 

Perinteinen senegalilainen ruoka thieboudienne, kalaa ja riisiä ja jännittäviä mausteita sekä tuntemattomaksi jääneitä kasviksia, syödään yleensä lusikalla tai käsin suoraan isosta kulhosta. 

Yksi niinsanotun isäntäperheeni keski-ikäisten naisten suuri ilonaihe tuntuu olevan minun afrikkalaistamiseni. Minut puetaan perinteisiin mekkoihin päähuiveineen päivineen, esitellään muille ja sitten ihastellaan, nauraa räkätetään ja otetaan tuhat valokuvaa eurooppalais-afrikkalaisen ilmestyksen kanssa. En ole aivan varma tämän viihdearvosta, mutta mikäs siinä. Muistan myös olevani osa noin kolmensadan intialaisen lomakuvia. Hassuja otuksia löytyy maailmalta, vaikka itsekin näemmä olen yksi kummajainen. 

Senegal - Päivä yksi, Birkilane

 Perille päästiin ehjänä ja ongelmitta, mikä lienee toistaiseksi erävoitto. Jälkimmäinen lento tosin oli yksi elämäni epämukavimpia, ei onneksi millään tapaa painajaismainen mutta paikka oli tavallista ahtaampi ja seitsemän tunnin lennolla se myös tuntuu jäsenissä. Ei toivoakaan että kunnollista unta olisi saanut, mutta horroksessa torkkuminenkin toki kulutti hyvin aikaa. Järin piristävää se ei ollut ja kuten aina, lentokoneunien jäljiltä joka kohta kehossa oli jumissa. Toki tiedän jo nyt että aika kultaa muistot ja seuraavaa lentoa varatessa en todellakaan uhraa ajatustakaan lisäjalkatilallisen paikan lunastamiselle.

Rajamuodollisuuksista selvittiin jonottamalla ja rinkkakin löysi perille vaihdosta huolimatta. Edes malarianestolääkkeitteni perään ei kyselty, vaikka rohkeasti lähdin matkaan ilman tulostettua reseptiä. Olin saanut sovittua etukäteen vastaanoton ja kyydin ensimmäiseen kohteeseen, tuttavani eli tähän maahan ainoan siteeni kotikylään. Koska Afrikassa ollaan ja yksin toiminen on vieras käsite, oli vastaanottokomiteakin paikalla kolmihenkisenä.  Matkaan lähdettiin tyylikkäällä, jokunen vuosi sitten parhaat päivänsä nähneellä Volvolla. 

 

Kuljettaja, apukuljettaja ja hirveä määrä oleellista rekvisiittaa,  siis suora kopio meikäläisten bensalenkkareiden toririnki-corollista. 

Jos kuulostaa kovin epämääräiseltä, että ajoneuvostamme irtosi esimerkiksi kuljettajan sivupeili matkan aikana, niin eivät ne muutkaan tiellä liikkuvat pelit ihan uusinta uutta olleet. Sitä paitsi tuo peili oli jeesusteipistä ja pirstaleista päätellen tehnyt mokomaa ennenkin ja nytkin siitä selvittiin nappaamalla mokoma lennosta kyytiin ja kahvipaussilla se törkättiin takaisin. 

 

Kahvipaikka oli paikallinen tienvarsihuoltamo, mutta ajoi asiansa. Vaan kiinnittäkää huomio eksoottisen vieraan kunniaksi valittuun, ties mistä löydettyyn Suomi-paitaan! Ei näissä tunnelmissa mitään vikaa ole, kun oikein asennoituu. This is Africa, kuten olen jo muutamaan otteeseen kuullut. 

Senegal - Tästä se lähtee!

 

Jännittääkö? No vähän. Tietysti. Siksihän tätä tehdään. 

Seuraavat 13 tuntia ankaraa istumista. Välissä parin tunnin venyttelytauko Istanbulissa. 

Matkaviihteeksi on ladattu läjä äänikirjoja, ranskan kielen kertauskurssi, podcasteja (iso suositus Matka floppaa-podcastille, naurattaa ja virittää reissutunnelmaan!), pitkä lista musiikkia ja ihan perinteinen fyysinen kirja. Jos näillä ei pärjää niin aina voi herätellä kauhukuvia edessä olevista rajamuodollisuuksista, onko varmasti kaikki tarvittavat dokumentit oikeassa muodossa ja mitä jos ei olekaan. Tietysti kaikki on tarkistettu moneen kertaan ja kertaalleen Helsinki-Vantaan lähtöselvitystiskilläkin käyty läpi, mutta eihän siitä voi varma olla ennen kuin ollaan kohteessa, rinkka matkalaukkujen seasta löytyneenä ja Dakarin kansainvälisen lentokentän ulko-oven toisella puolen. 

Joko lähdetään?

 Ei ihan vielä, mutta pian. Päiviä lasketaan. Tavaroita kasataan ja kasaa karsitaan. Jotain olennaista silti unohdetaan.

Matalan kynnyksen rähjäisen reissupäiväkirjani ensimmäinen raportointikohde on Senegal. Henkilökohtaisesti kohteita on jo jokunen kertynyt, mutta tämä lienee toistaiseksi ehkä eksoottisin. Vaan ei viimeinen, tulevaisuuttakin on siis jo ehditty suunnitella. Mutta ei mennä asioiden edelle; otetaan ensin kaikki irti tästä Länsi-Afrikan kolkasta.

Tarkoitus on nimenomaan pitää päiväkirjaa, purkaa ajatuksia sanoiksi tuoreeltaan sieltä jostain maailman laidalta ja välittää samalla kuulumisia kotipuoleen. Kehitytään tässäkin lajissa sitten matkan varrella.

Tervetuloa mukaan, katsotaan mihin päädytään.