Perille päästiin ehjänä ja ongelmitta, mikä lienee toistaiseksi erävoitto. Jälkimmäinen lento tosin oli yksi elämäni epämukavimpia, ei onneksi millään tapaa painajaismainen mutta paikka oli tavallista ahtaampi ja seitsemän tunnin lennolla se myös tuntuu jäsenissä. Ei toivoakaan että kunnollista unta olisi saanut, mutta horroksessa torkkuminenkin toki kulutti hyvin aikaa. Järin piristävää se ei ollut ja kuten aina, lentokoneunien jäljiltä joka kohta kehossa oli jumissa. Toki tiedän jo nyt että aika kultaa muistot ja seuraavaa lentoa varatessa en todellakaan uhraa ajatustakaan lisäjalkatilallisen paikan lunastamiselle.
Rajamuodollisuuksista selvittiin jonottamalla ja rinkkakin löysi perille vaihdosta huolimatta. Edes malarianestolääkkeitteni perään ei kyselty, vaikka rohkeasti lähdin matkaan ilman tulostettua reseptiä. Olin saanut sovittua etukäteen vastaanoton ja kyydin ensimmäiseen kohteeseen, tuttavani eli tähän maahan ainoan siteeni kotikylään. Koska Afrikassa ollaan ja yksin toiminen on vieras käsite, oli vastaanottokomiteakin paikalla kolmihenkisenä. Matkaan lähdettiin tyylikkäällä, jokunen vuosi sitten parhaat päivänsä nähneellä Volvolla.
Kuljettaja, apukuljettaja ja hirveä määrä oleellista rekvisiittaa, siis suora kopio meikäläisten bensalenkkareiden toririnki-corollista.
Jos kuulostaa kovin epämääräiseltä, että ajoneuvostamme irtosi esimerkiksi kuljettajan sivupeili matkan aikana, niin eivät ne muutkaan tiellä liikkuvat pelit ihan uusinta uutta olleet. Sitä paitsi tuo peili oli jeesusteipistä ja pirstaleista päätellen tehnyt mokomaa ennenkin ja nytkin siitä selvittiin nappaamalla mokoma lennosta kyytiin ja kahvipaussilla se törkättiin takaisin.
Kahvipaikka oli paikallinen tienvarsihuoltamo, mutta ajoi asiansa. Vaan kiinnittäkää huomio eksoottisen vieraan kunniaksi valittuun, ties mistä löydettyyn Suomi-paitaan! Ei näissä tunnelmissa mitään vikaa ole, kun oikein asennoituu. This is Africa, kuten olen jo muutamaan otteeseen kuullut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti