Lähdettiin viikonlopuksi rantalomalle Gambiaan.
Matka ei varsinaisesti ole pitkä, noin 170 kilometriä, mutta minun real Africa-kokemukseni perässä matka taitettiin julkisilla. Aamulla viiden jälkeen mentiin siis kylän "pääristeykseen" odottamaan "autoa", jonkin sortin julkista kulkuneuvoa, jollaisia kulkee tietyillä reiteillä jotenkin epäsäännöllisen säännöllisesti. Niin että aikatauluja ei ole, mutta kyllä sieltä joku joskus tulee.
Odotin ylitäyttä pikkubussia joita onkin välillä tullut vastaan, mutta kohdalle osui ilmeisesti vielä yleisempi seitsemän hengen tila-autoksi muutettu vanha farmari. Kyytiin ängettiin me kolme ja pari vierasta, ja matkalla Kaolackiin poimittiin pari kyytiläistä lisää. Kaolackissa oltiin oikealla julkisen liikenteen asemalla, jossa näitä samannäköisiä härveleitä seisoi kymmenittäin odottamassa täyttymistä, kuka mihinkin suuntaan. Jollain huutotaktiikalla löydettiin auto, joka suuntasi Gambian rajalle.
Ja kahvia, siis senegalilaista cafe toubaa. Sitä myydään ties missä kadunkulmissa ja on niin vahvaa että närästää. Juodaan mustana ja makeana. Noin vilkkaassa kohtaamispaikassa oli jopa pahvikuppeja, yleensä sekä cafe toubaa että teetä varten on pari kolme pientä mukia jotka korkeintaan huuhdellaan, usein vaan täytetään edellisen juojan jäljiltä. Teen kanssa käytössä on semmoinen pieni shottilasi. Ja se teekin muuten on tiukkaa tavaraa, vahvaa ja makeaa, mutta itse asiassa aika hyvää. Sen keittäminen on pitkä ja hassu prosessi ja yleensä sosiaalinen tapahtuma, toubaa taas ostetaan ohimennessä ihan vaan kofeiininhimoon.
Joka tapauksessa matka jatkui yhtä sekalaisessa seurakunnassa Gambian rajalle. Rajamuodollisuuksien sekavuudesta yritin ottaa kuvan mutta se ei rajavartijaa miellyttänyt, puhelin napattiin välittömästi ja päästiin jonon ohi takahuoneeseen esittelemään passeja ja selvittämään matkan tarkoitusta. Ei siitä mitään seurannut, kunhan närkästytin yhden virkaintoisen passipoliisin. Ja korruptoituneen, kuten jälkeenpäin kuulin todennäköisen selityksen olleen, lahjuksilla olisin ilmeisesti selvinnyt vähän useammastakin kuvasta. Nyt ei saatu yhtäkään. Pääsi sinne muitakin, mistä lie syistä, ja kaikki pääsivät suuremmitta ongelmitta poiskin, niin mekin.
Passit tutkittiin ja leimattiin molemmin puolin rajaa. Seuraava taistelu käytiin (minun puolestani kylläkin) taksista, jonka mielestä kahdesta mustasta ja yhdestä valkoisesta menee neljän hengen hinta. Tämä on toisaalta melko lailla normaalia missä tahansa turistien suosimalla paikalla, paikallisilla on usein oma hinnasto joka asiaan. Saman taistelun joutui volyymin ja äänenpainojen perusteella käymään seuraavassakin paikassa. Tässä välissä hinta kuitenkin saatiin rajapaikalla kohdalleen ja selvittiin Barren lauttasatamaan. Lauttaa odotellessa tilattu leipä oli muuten kääritty ruotsalaiseen sanomalehteen.
Laiva oli lastattu ihmisillä, autoilla, rekoilla, kärryillä ja näin minä yhden vuohenkin. Reilun puolen tunnin kuluttua päästiin Gambia-joen yli pääkaupunki Banjuliin, josta jatkettiin tutun taksineuvottelun jälkeen sulassa sovussa Sarakundan rantakohteeseen. Koko matkaan meni kaikkine kommervenkkeineen lähtöhetkestä noin seitsemän tuntia.
Nautin Birkilanen afrikkalais-idyllisestä kyläelämästä kovasti, mutta sanat eivät riitä kertomaan kuinka hienolta tuntuu pestä kädet saippualla juoksevan veden alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti