Senegal - Kummajainen kylässä

 Kuten aina pienessä kylässä maaseudulla, minua katsotaan uteliaasti. Varsinkin kun erotun suhteellisen räikeästi. Vaan lapset vasta hämmästyneitä ovatkin; tuijottavat peittelemättömästi ällistyneenä ja miettivät pitkään, pitäisikö pelätä vai lähestyä. Monet pienemmistä eivät ole koskaan nähneet valkoista ihmistä, ja jo pelkät vaaleat, suorat hiukset ovat aivan käsittämättömät.  Jos lapsia on useampi, siitä muodostuu äkkiä "kuka pelkää valkoista naista"-leikki, jossa kilpaillaan siitä kuka uskaltaa tulla kosketusetäisyydelle tai peräti ottaa kontaktia puhumalla. Tai koskemalla. Lapsilauman keskellä istuessa saatan tuntea hennon tökkäyksen selässäni tai kevyen nyhtäisyn hiuksissani, jota seuraa poikkeuksetta ilahtunut naurunremakka. 

Uskomatonta on paikallinen vieraanvaraisuus. Yhden ihmisen tuttavana olen yhtäkkiä koko perheen kunniavieras. Ja afrikkalainen perhe on iso. En pysy alkuunkaan kärryillä nimistä tai sukulaisuussuhteista, mutta ystäviä ollaan siitäkin huolimatta, että yhteistä kieltä ei juuri ole. Keskustelut, jos niin voi sanoa, käydään sujuvalla englannin, ranskan ja paikallisen wolofin sekoituksella. Mutta hauskaa on. Nauru ja ilonaiheet eivät tunnu loppuvan kesken, kaikelle nauretaan kovaan ääneen isolla porukalla. Minä tunnun kaikessa suomalaisuudessani olevan yksi loputon viihteen lähde; näytän hassulta helteessä punaisena, puhun hassusti enkä ymmärrä edes yksinkertaista wolofia. Mutta nauru on hyväntahtoista, vastapainoksi kaikki ovat kovin ihastuneita erilaiseen ulkonäkööni ja pitävät huolen siitä etten varmasti ole nälkäinen. 

Ensimmäinen ateriani Senegalissa oli afrikkalainen perhelounas. Olen melko varma että mukana on eksoottisen vieraan lisää, mutta kyllä kelpasi. 

Perinteinen senegalilainen ruoka thieboudienne, kalaa ja riisiä ja jännittäviä mausteita sekä tuntemattomaksi jääneitä kasviksia, syödään yleensä lusikalla tai käsin suoraan isosta kulhosta. 

Yksi niinsanotun isäntäperheeni keski-ikäisten naisten suuri ilonaihe tuntuu olevan minun afrikkalaistamiseni. Minut puetaan perinteisiin mekkoihin päähuiveineen päivineen, esitellään muille ja sitten ihastellaan, nauraa räkätetään ja otetaan tuhat valokuvaa eurooppalais-afrikkalaisen ilmestyksen kanssa. En ole aivan varma tämän viihdearvosta, mutta mikäs siinä. Muistan myös olevani osa noin kolmensadan intialaisen lomakuvia. Hassuja otuksia löytyy maailmalta, vaikka itsekin näemmä olen yksi kummajainen.