Intia - Jälkipuintia

Kotimaa nimittäin on jälleen saavutettu ja ihmeellinen Intia jätetty taakse. 

Viimeinen päivä Delhissä koostui nukkumisesta, syömisestä ja viimeisistä ostoksista. Turhat rupiat polttelivat taskussa ja reppureissaajien suosiossa olevan Paharganjin kaupunginosan halvat basaarit vetivät puoleensa. Ostopäätöksiä tehtiin leväperäisesti. 

Laukut saatiin pakattua ja kiinni asti ilman sen suurempia operaatioita, eli shoppailu ei karannut täysin käsistä. 

Lauantaiaamuna oli sitten kotiinlähdön aika ja reilun yhdeksän tunnin lennon jälkeen löysimme itsemme kylmästä ja hämärästä Suomesta. 

Nyt on aika miettiä mitä viimeisestä kolmesta viikosta jäi käteen.

Jälkeenpäin reittimme näyttää tältä. Yhteensä 2941 kilometriä bussilla (vihreä), junalla (pinkki) ja autolla. Seitsemän keskenään aivan erilaista kaupunkia. Alkuperäisestä suunnitelmasta poikettiin loppujen lopuksi aika vähän, vain Udaipurin lähistöllä oleva Mount Abun vuoristokylä jätettiin välistä ja sen sijaan tehtiin uusintakierros Jaisalmeriin. 

On helppo ymmärtää matkailijoita, jotka lähtevät tutustumaan Intiaan oikeasti ajan kanssa, kuukausiksi eikä viikoiksi. Maa on valtavan iso, matkustaminen on hidasta ja nähtävää on paljon. Jo pelkästään yhden osavaltion alueella eroavaisuuksia kaupunkien ja ihmisten välillä oli hurjasti. Paikallisetkin sanoivat iloisesti että eteläiseen Intiaan lähteminen on kuin ulkomaille menisi, niin paljon kulttuuri ja esimerkiksi ruoka muuttuvat. Pohjoisessa Intiassa Himalajan vuoristokylät taas olisivat aivan oma lukunsa. Ja mitä kaikkea näiden väliin mahtuukaan.

Pääsääntöisesti sanoisin, monien ennakkoluulojen vastaisesti, että Intia - ainakin niiltä pieniltä osin kuin olen tätä valtavaa maata tutkinut - on suhteellisen matkailuystävällinen maa. Tietenkään meno ei ole millään tapaa samanlaista kuin järjestelmällisissä pohjoismaissa, mukavuustasosta ja henkilökohtaisesta tilasta joutuu joko tinkimään tai maksamaan, mutta kulttuuri on helposti lähestyttävää ja ihmiset seurallisia ja avuliaita. Toki monella lähestyjällä on taka-ajatuksia, sinisilmäinen ei pidä olla, mutta valtavan paljon saa aivan pyyteettömiä neuvoja (usein ihan kysymättä) ja puhtaasti uteliaita kysymyksiä. Satunnainen ohikulkija ei välttämättä osaa englantia juuri ollenkaan, mutta haluaa tietää mistä maasta tulemme. Jollain reitillä tuli odottamaton bussin vaihto kesken matkan, ilmeisesti teknisiä ongelmia, ja liikuttavan moni piti huolen siitä että me kaksi hämmentynyttä turistiakin ymmärsimme liikkua massan mukana uuteen autoon ja kaiken lisäksi samoille istumapaikoille muuten ylitäydessä autossa. 

Kadulla ei tarvitse kuin pysähtyä muutamaksi sekunniksi tarkistaakseen Google mapsista sijaintia, niin joku tiedustelee mitä etsimme ja osoittaa oikeaan suuntaan ellei jopa lähde taluttamaan perille. 

Valokuvausinto jaksaa hymyilyttää edelleen; meistä ja meidän kanssa halutaan kuvia ja selfieitä, pyytäjiä löytyy nuorista miehistä keski-ikäisiin naisiin ja perheisiin. Meidän väliin kuvattavaksi on asetettu lapsia, anoppeja ja kaveriporukoita. Aremmat kuvaavat "huomaamatta salaa" ja videopuheluita puhuvat esittelevät meitä juttukaverilleen. Tältä varmaan tuntuu olla eksoottinen eläin turistien keskellä.

 

Hieman yllättävää kyllä olo oli koko ajan melko turvallinen. Toki käytimme koko ajan tervettä maalaisjärkeä, emme ehdoin tahdoin hakeutuneet yöaikaan kaupungille tai syrjäkujille emmekä liikkuneet käteistä tai paljasta pintaa esitellen, mutta varsinkin yksinäisinä naisihmisinä sitä on kuitenkin aina hieman varuillaan maailmalla. Yhtään uhkaavaa tilannetta ei kuitenkaan syntynyt eikä edes laukku tuntunut olevan alituisessa vaarassa. Ikävä tosiasia tietysti on että miljardien asuttamaan maahan jossa sivistys- ja koulutustaso vaihtelee räikeästi mahtuu monenlaista tallaajaa, hyvässä ja pahassa. Tämä kokemus joka tapauksessa oli positiivinen ja toivottavasti hälventää joitain skeptisimpiä ennakkoluuloja.

Toinen toistaan tärkeämpiin aiheisiin; syömään! Ruoka on jo yksinään hyvä syy matkustaa. Intialainen ruoka on monipuolista, mausteista ja maukasta. Kanaa ja lammastakin on jonkin verran saatavilla, mutta pääpaino on kasvisruoassa ja moni ravintola mainostaakin jo nimen perässä olevansa "pure veg" eli tarjolla on pelkkää kasvisruokaa. Muualla menuissa on oma osasto non-veg-ruoille. Lihaa tai ei, herkullisia vaihtoehtoja on paljon ja yleensä turistien kohdalla mausteisuuden tasoa kysytään erikseen. 

Usein tarjolla on jonkinlainen kastikemallinen ruoka, joka syödään chapati-, roti- tai naan-leivän taikka riisin kanssa. 

Ravintoloita ja hintatasoja on monenlaisia, mutta meidän mittapuulla ulkona syöminen on joka tapauksessa edullista. Edullisimmillaan saimme kahden hengen aterian muutamalla eurolla, välillä törsäsimme hienommassa paikassa jälkiruokineen jopa 18 euroa. Tietysti oikeasti fiinejä ja kalliitakin ravintoloita löytyisi ja vaihtoehtoisesti vieläkin edullisemmin voisi syödä, katuruokakojuissa esimerkiksi on paljon mausta tinkimättömiä puoli-ilmaisia vaihtoehtoja tiukemmalle budjetille. 

Ruoka oli joka tapauksessa hyvää ja hinta-laatusuhde kohdallaan ja mikä jännittävintä, sillä tätähän kaikki miettivät; ei vatsatautia, delhi bellyä tai muitakaan ylimääräisiä oireita.

Fiksu matkailija pitää tietenkin huolta käsihygieniasta, ei syö katukauppiaan valmiiksi kuorimia ja paloittelemia hedelmiä eikä turhaan imeskele jääpaloja, mutta on siinä oltava tuuriakin matkassa, koska harvoin näemme mitä esimerkiksi ravintolan keittiössä tapahtuu. Välillä taas näemme, eikä se aina varsinaisesti herätä luottamusta. 

Pakastimen päällä paloitellut paneerjuustot nyt kuitenkin kuumennettiin ennen ruokaamme päätymistä eikä niistäkään mitään jälkipuintia tullut, joten oletetaan vaikka että leikkuulaudan virkaa toimittava pakastin on joskus pesty. Samoin leikkaajan kädet. Ikävä sanoa, mutta saippuaa oli tarjolla melko harvassa paikassa, ei myöskään niissä keittiöissä joihin pääsimme vakoilemaan. 

Tieto lisää tuskaa.

Summa summarum: kolmessa viikossa ehti hieman, ei täysin, tutustua Intian Rajasthaniin. Nyt siitä on jonkinlainen käsitys. Paljon on nähty ja koettu, uutta opittu, erilaisia ihmisiä tavattu, mukavuusalueelta poistuttu ja omia rajoja koeteltu. Ei varmasti jää viimeiseksi tutkimusmatkakseni tähän monipuoliseen, kaoottiseen, hulluun ja ihmeelliseen maahan.

Ensi kertaan.

Intia - Välipysäkki ja loppuhuipennus

Kolmetoista tuntia yöjunan tärisevällä yläpunkalla vei meidät Jaipuriin. 

Eikä se nyt ihan kamala kokemus ollut. Tilaa oli toki hyvin rajallisesti, sekä ylä- että pituussuunnassa ja ylös tai alas kiipeäminen oli aina oma operaationsa, mutta voitti se monella tapaa sleeper-bussin. Bussin punkassa on hieman enemmän tilaa ja ympärille saa verhon, mutta kyyti on huomattavasti epätasaisempaa. Pykälän korkeampitasoisella lipulla tilaa olisi saanut karvan verran lisää tilaa ja verhon yksityisyyttä lisäämään. Vaan eipä tuonne katon rajaan kukaan hirveästi tirkistellyt. Lisäpisteitä Intian rautateille lipun hintaan sisältyvästä petivaatepaketista; sinetöidystä pussista löytyvät tyyny ja kaksi puuvillalakanaa tekivät matkasta heti monta kertaa mukavamman kuin kolme viikkoa laukussa kuskattu hamam-pyyhe. 

Mikä tärkeintä: kahden yli yön bussimatkan kokeneena sitä junan tärisevää reikävessaa osasi arvostaa ihan eri tavalla.

Jonkun tunnin tuossa sai jopa nukuttua ja aamupäivän pysäkeillä vaunuissa rupesi kiertämään teen ja pikkusuolaisen myyjiä. Kaksi pientä masala chaita ja neljä samosaa kustansi hyvin tarkasti euron. Samosat ja muut täytetyt uppopaistetut taikinanyytit ovat muutenkin loistavaa katuruokaa; eivät maksa juuri mitään, niitä myydään vähän joka kulmalla ja kiehuvan rasvakäsittelyn ansiosta koen ne melko turvallisiksi. Täytteenä on yleensä jonkinlainen mausteinen kasvisasia. 

Oli mitä oli, niin noissa pyöreissä piirakoissa on yleensä paras täyte.

Palataan Jaipuriin. Sieltähän matkamme melkein kolme viikkoa sitten alkoikin. Nyt kyseessä tosin oli pelkkä välipysäkki, sillä matka Jaisalmerista seuraavaan kohteeseemme Agraan olisi yhteen menoon ollut turhan pitkä veto. Koska univelka oli mitä oli ja kaupungin nähtävyydet oli joka tapauksessa jo nähty, hemmottelimme junan laverista kärsineitä selkiämme ayurveda-hieronnalla, kävimme syömässä ja menimme aikaisin nukkumaan. 

Aikainen oli toki herätyskin - puolenyön aikaan lähdettiin kohti Agraa. Vuorokaudenaikojen ja mukavuudenhalun motivoimana investoimme privaattiin autokyytiin. Kuutisenkymmentä euroa reilun 250 kilometrin (ja noin kuuden tunnin) matkasta ns. ovelta ovelle ei tuntunut ollenkaan pahalta. Toki tuohon lisättiin vielä kymmenisen euroa tippiä, niin suojeleva ja huolehtivainen kuljettaja meille osui ettei saatu edes autosta poistua öisillä pysähdyspaikoilla.  Tarkoitus oli olla Taj Mahalilla auringonnousun aikaan, mutta kaatosateen takia matka oli hidasta eikä auringosta olisi ollut tietoakaan joten kuski vei meidät teelle ja aamupalalle kotiin perheensä luo. 

Lopulta päästiin itse kohteeseen, siihen Intian tunnetuimpaan, siis valtavaan Taj Mahal-mausoleumikompleksiin. 

Olihan siellä käytävä ja olihan se vaikuttava. Vähemmän kosteassa säässä tiluksia ei ja ympäröiviä rakennuksia olisi tutkinut pidempäänkin. 

Taj Mahalin alueelle joutuu muuten kulkemaan melkein kuin lentokentän turvatarkastuksen läpi; ihminen kopeloidaan ja laukku läpivalaistaan. Luvattomat tuotteet (muun muassa kaikki syötävä sekä sytytys- ja tupakointituotteet) poistetaan ja saat itse kiikuttaa ne vähän matkan päähän (ilmaiseen ja vartioituun) narikkaan. Vesipullon, puhelimen ja lompakon saa sentään pitää. Kuvaamista (ja kenkiä!) ei ole kielletty muualla kuin itse mausoleumin sisäpuolella. 

Uskollinen kuljettajamme ei meitä vielä hylännyt, vaan nukkui autossa kiertokäyntimme ajan kapsäkkiemme kanssa ja huolehti meidät vielä oikealle bussiasemalle, katsoi että saadaan haluamamme liput hankittua parin tunnin päästä lähtevään Delhin autoon ja neuvoi odotusajalle hyvin toimivan aamiaisravintolan. 

Vähiin käy tämäkin ennen kuin loppuu. Nokka kohti suunnatonta miljoonakaupunki Delhiä.

Intia - U-käännös

 Koska lomalla ollaan ja meillä on reittisuunnitelmiin täydet tekijänoikeudet niin tehtiin pikapäätös palata Jaisalmeriin pariksi päiväksi. Ensimmäisellä kerralla sieltä oli haikea poistua ja palaaminen tuntui paitsi älyttömältä (500 kilometriä bussissa väärään suuntaan), myös harvinaisen oikealta. Niinpä viimeiset pari päivää on nautittu pienen aavikkokaupungin hiljaiselosta, syöty hyvin, katseltu kaupungin siluettia monelta kattoterassilta ja juteltu monien ihanien ihmisten kanssa. 

Jaisalmerista on saatu koko Intian matkan parasta masala-teetä. Aavikkoihmiset maustavat reilulla kädellä.

Käytiin viimein myös kävelemässä Jaisalmerin linnakkeessa, joka on siinä mielessä erityinen että se on yksi harvoja edelleen asuttuja linnoituksia. Käytännössä se on kuin vanha kaupunki, oma pieni kaupunginosansa muurien sisällä kukkulan päällä. Harvinaista on myös se että sisäänkäynnillä ei ole lipunmyyntiä, vain pari erillistä kohdetta kuten palatsi ja suuri temppeli ovat pääsymaksun takana. Vanhan kaupungin ja muurilta laskeutuvan maiseman ihailu ja basaarien kiertely on ilmaista. 

Lähtöiltana päästiin vielä aavikolle katsomaan auringonlaskua ja syömään vieraan kamelisafariryhmän nuotiolla. Ja voi mikä tähtitaivas. Sitä olisi katsellut tuntikausia, mutta yöjuna Jaipuriin ei antanut jäädä koko yöksi. 

Vaihdettiin sitten tähtitaivas aavikolla tähän. 

Intia - Udaipur

 Intian Venetsiana ja Rajasthanin Kashmirina tunnettu Udaipur on vuoristokaupunki  Rajasthanin osavaltion eteläosassa.

Yllä kaupungin sijainti sekä koko maassa että Rajasthanissa. 

Viimeiset sata kilometriä meni bussilla melko hitaasti mutkaisilla kapeilla vuoristoteillä, mutta onneksi päiväsaikaan saattoi ihailla jylhiä maisemia.

Udaipur on suosittu matkakohde sekä paikallisten että länsimaalaisten keskuudessa ja vaikka vielä ei aivan sesonkiaika olekaan, näkyi katukuvassa jo meikäläisiäkin. Upeiden vuorien ympäröimä kaupunki on erityisen tunnettu järvistään, kuulimme ennen saapumistamme monta kertaa termin City of thousand lakes, minkä voisi kuvitella vetoavan suomalaisiin. Aivan samanlaista järviseutua ei kuitenkaan ole tarjolla.

Kaupunki on oikeasti kohtuullisen kookas mutta ymmärrettävästi matkailun pääpaino on keskustan laidalla parin isomman lätäkön ympärillä. Hotelleja, hostelleja, guest houseja ja vanhoja historiallisia majataloiksi muutettuja rakennuksia eli haveleita on pilvin pimein, samoin roof top-ravintoloita järvinäköalalla sekä vaate- ja krääsäkauppoja joka tarpeeseen. 

Udaipurissa on myös runsaasti palatseja ja temppeleitä, epäilemättä toinen toistaan upeampia, mutta me keskityimme nyt vähän vähemmän kulttuuriin ja enemmän maisemiin, basaareihin ja rentoutumiseen. 

Kalojakin käytiin katsomassa. Asiat tärkeysjärjestykseen. 

Intia - Blue City

 Käydään nyt koko värikartta läpi. Lyhyempi kahden yön pysähdys tehtiin Jodhpurissa, Intian sinisessä kaupungissa. Aikaa ja energiaa oli hyvin rajallisesti ja tuntuma kaupunkiin jäikin aika pintaraapaisuksi. 

Rauhaisan Jaisalmerin jälkeen miljoonan asukkaan Jodhpur tuntui hektiseltä ja korvia raastavalta. Tunnelma oli kiireinen ja liikennekaaos jatkuvaa. Tapasimme mukavia ja avuliaitakin ihmisiä, pelkkää negatiivista ei pidä sanoa, mutta enimmäkseen kaupunki asukkaineen jäi hyvin etäiseksi. 

Sininen väri esiintyy katukuvassa ahkerasti.

Jodhpurin vetonaula on kukkulan päälle jäävä Mehrangar Fort, Rajasthanin suurin linnoitus.

Katukoiria näkyi täällä selvästi enemmän kuin tähän asti. Vastaavasti lehmiä näkyi hieman vähemmän. 

Roof top-kattoterasseja enemmän ja vähemmän kauniilla näköaloilla löytyy paljon, sekä muualta että Jodhpurista. Parasta niissä juuri täällä on se, että pari kerrosta portaita kapuamalla pääsee helposti karkuun alhaalla kadulla vallitsevaa meteliä ja kiireentuntua. Ja oli sitten syömässä tai kahvilla niin katsoohan sitä mieluummin kaupungin kattojen yli kuin sisäseiniä, vaikka ne olisikin viihtyisästi koristeltu.

On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka erilainen tunnelma ja henki kaikissa tähän asti vierailluissa kaupungeissa on. Linnoitukset ja nähtävyydet eivät niin valtavasti eroa toisistaan, mutta ihmiset ja elämänmeno kylläkin. Jatkuva matkustaminen ja paikan vaihtaminen on välillä melko raskasta, kulkuvälineen valinta ja lippujen hankkiminen on aina oma operaationsa, hotellien kanssa saa aina jännittää kohtaavatko kuvat ja lupaukset todellisuuden kanssa ja onko sijainti valittu oikein pelkästään karttaa katsomalla, mutta siitä huolimatta tuntuu taas ihan hyvältä istua bussissa kohti uutta ja tuntematonta.

Ihan tyytyväinen voi siis olla tässä ilmastoimattomassa lipun mukaan semi deluxe-paikallisbussissa, jonka penkit repsottavat ja tarjolla oleva ilmavirta on mallia kaikki tai ei mitään, ikkuna auki tai kiinni, ilmavirta suoraan kasvoille tai ei mitään virettä missään. Matka-aika arviolta noin 6,5 tuntia, 250 kilometriä, lipun hinta noin kolme euroa. 

Intia - Golden City

 Siinä missä Jaipur tunnetaan vaaleanpunaisena kaupunkina, on melkein Pakistanin rajalla Intian länsireunalla sijaitseva Jaisalmer saanut liikanimen kultainen kaupunki. 

 Sen ymmärtää; lähes kaikki rakennukset ovat hiekanvaaleaa materiaalia joka iltavalaistuksessa muuttuu lähes kultaiseksi, ja vaikutelmaa korostavat paikalle tyypilliset yksityiskohtaiset kaiverrukset joka ovessa, parvekkeessa ja ikkunanpielessä. Eivät pelkästään temppelit ja rikkaimpien asumukset vaan kaikki rakennukset ovat yksinkertaisesti kauniita. 

Kapeita kujia oli ilo kävellä ja kaikkea teki mieli kuvata. 

Opimme että varsinkin aiemmin häistä oli tapana ilmoittaa tämmöisellä maalauksella kyseisen talouden seinässä ja osallistuminen kaikille avointa  Jotkut pitävät perinnettä voimassa edelleen, toiset ovat kaupungistumisen edetessä luopuneet tavasta. Tämä ilmoitus on vuodelta 2014. Vaaleanpunaisten sydänten sisällä on sulhasen ja morsiamen tiedot. 

Näitä chilipalko-sitruunayhdistelmiä näkyi siellä täällä ovenpielissä pitämässä pahat silmät loitolla. 

Jaisalmerissa näimme ja koimme myös aavekaupunki Kuldharan, sadekaudella täyttyvän keitaan, kauniita syrjäkyliä, tietenkin kameleita ja autiomaan sekä paljon muuta. 

Ennen kaikkea Jaisalmerissa jää mieleen tunnelma ja ihmiset. Liikenne on suurkaupunkeihin verrattuna rauhallista ja elämänrytmi leppoisa. Intialle tyypillinen hektinen kaaos loistaa poissaolollaan. Kaduilla saa kulkea (Intian mittapuulla) rauhassa - katseita kyllä kerätään mutta tunkeilemista ei esiinny, kaupoille houkutellaan laiskasti ja lähinnä meille halutaan sanoa namaste ja tiedustella kotimaata. Ihmiset ovat rauhallisia, ystävällisiä ja aitoja. Aavikon ihmisten elämä on erilaista ja sen huomaa. Täällä on helppo ravistella ennakkoluuloja ja saada uusia ystäviä. Tänne tekee mieli palata.

Matkaa on kuitenkin jatkettava ja seuraavaksi näköpiirissä on Jodhpur.