Pushkarista seuraavaan kohteeseemme Jaisalmeriin oli noin 450 kilometriä eli bussilla kevyet 10 tuntia. Suosituin vaihtoehto sille välille onkin yön yli matkaava sleeper-bussi. Näistä kuulee välillä melkoisia kauhutarinoita, mutta kaksi usean tunnin bussimatkaa intialaisella täyteenahdetulla päiväbussilla tehneenä pidettiin petipaikan suomaa ylimääräistä liikkumatilaa huomattavana parannuksena. Ei kun varaamaan kahden hengen makuupaikka ilmastoituun autoon, reput selkään ja iltayhdeksältä kadun varteen bussia odottamaan.
Rohkeina tyttöinä kävimme juuri ennen kymmenen tunnin bussimatkaa masala-teellä näin fiinin näköisessä kahviossa pölyisellä ulkobussiasemalla. Onneksi tämä ei kostautunut.
Epäilemättä maksettiin lipusta melkoista turistilisää, mutta ajatellaan niin että tähän lisähintaan kuului myös se, että lipun myyjä varoitti bussin henkilökuntaa eli sai varautumaan siihen että tältä pysäkiltä pyrkii kyytiin kaksi englantia sopottavaa turistia, kielimuuri ja tapoja tuntematon hölmöilymme oli siis ennakoitu eikä aiheuttanut kenellekään harmaita hiuksia hektisessä pysäkkitilanteessa. Lähtöhetken koittaessa myyjä myös ilmaantui pysäkille varmistamaan että selvittiin oikeaan bussiin ja varattu petipaikka oli odottamassa tyhjänä. Myöhemmin matkalla totesin että tämä ei ollut aina ihan niin itsestäänselvää, muutaman kerran kyytiin noussut petipaikan varannut henkilö joutui rahastajan avulla selvittämään varatun pedin puuttumista. Lipun hinta määräytyi paikan mukaan; arvokkaampia olivat alakerran makuupaikat kuten meillä, toisena yläpunkat, seuraavana istumapaikat ja epäilemättä halvimmalla pääsivät paikkaa varaamatta kyytiin matkalta nousevat jotka istuivat mihin mahtuivat.
Bussi oli lähtenyt liikkeelle Jaipurista ja pysähtyi ensimmäiselle vessatauolle noin viisi minuuttia meidän kyytiin nousemisemme jälkeen. Seuraava mahdollisuus tulikin heti kahdeksan tunnin päästä.
Kyyti oli poukkoilevaa, jarrut olivat ärhäkät ja äänekkäät ja ihmiset tekivät mitä tekivät. Osa vetäytyi petiin verhojen tai yläpedillä muovipleksin taakse, parhailla unenlahjoilla varustetut ehkä jopa saivat nukuttua. Minä sain nopeasti pari juttukaveria, intialaiset tykkäävät haastatella ulkomaalaisia. Kielitaidottomat tai sosiaalisesti hankalat tyytyvät tuijottamaan, tämä pätee myös bussin ulkopuolella. Vastapäisessä punkassa pötkötti arviolta 70-vuotias pieni sitkeä mummeli, joka ihan avoimesti ja hyvin intensiivisesti mutta ilmeisen ystävällisesti tuntikausia tuijotti meitä siitä metrin päästä kapean käytävän toiselta puolen kunnes väsähti ja veti verhon eteen.
Perillä oltiin vain 45 minuuttia aikataulusta jäljessä, suurin piirtein yhtä paljon nukkuneena. Kaiken kaikkiaan silti hyvinkin miellyttävä kokemus. Jalka- tai elintilasta ei ollut suurta puutetta toisin kuin päiväbussissa, ahteri ei puutunut istumiseen (toisin kuin päiväbussissa) ja yksityisyyttä sai kun sulkeutui verhon taakse. Oman jännityksensä matkaan toi arvuuttelu siitä, pysähtyykö laitos jonkin tienvarsikahvion reikävessan ääreen vaiko ei. Tämäkin päättyi ihan onnellisesti, loppumatkasta uskalsi taas juoda vettäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti