Senegal, Cap Skirring

 Cap Skirring on pieni mutta suosittu lomakohde aivan Senegalin lounaisnurkassa. Suosittu ihan hyvästä syystä - aurinkoa riittää, rantaviiva on loputon ja lähellä on kansainvälinen lentokenttä. 

Pienessä kaupungissa turismi ja paikallinen elämä yhdistyvät saumattomasti - voin kuvitella, että Cap Skirring on helppo ensikosketus "oikeaan Afrikkaan". Pääkadulta löytyy ravintoloita, vaate-, kasvis- ja hedelmäkauppiaita, pieni basaarityyppinen tori ja syötävää monessa muodossa. Cafe touba-kojut ja tavan terassiravintolat mahtuvat vaivatta samalle kadunpätkälle. Hintataso ei länsimaittain päätä huimaa, mutta toki turistikohde on sisämaahan verrattuna hintavampi. Moni turisteihin tottunut paikallinen puhuu jopa hieman englantia. Eri tasoisia hotellejakin riittää. Eli miksikäs ei? 

Varsinaista tekemistä Cap Skirringissä ei hirveästi ole. Rannalla on muutamia ravintoloita aurinkotuoleineen ja jokunen kauppias kiertää tarjoamassa huiveja, pähkinöitä tai hedelmiä. Lehmät näyttävät nauttivan raikkaasta merituulesta yhtä lailla. Tunnelma on rento ja kiireetön, koko kylässä. 

Hyvä vaihtoehto, jos kaipaa rantalomaa mutta tekee myös mieli tutustua hieman erilaiseen kulttuuriin. Ja jos enemmän paikalliselämää kaipaa, voi lähteä seikkailemaan bussin virkaa toimittavalla 7-paikkaisella vaikka Ziguinchoriin. 

Guinea-Bissau

Guinea-Bissau on parilla miljoonalla asukkaallaan Afrikan maaksi hyvin vähäväkinen ja myös yksi mantereen köyhimpiä ja kehittymättömimpiä valtioita. Turismia esiintyy lähinnä pääkaupunki Bissaussa. Ero naapuri-Senegaliin on yllättävän suuri, monellakin tapaa. Afrikassa ollaan edelleen, se on selvä, mutta muuten täytyy totutella taas kaikkeen uuteen.

Siirtomaahistoria on sen verran erilainen että kieli vaihtuu lennossa krioliin ja portugaliin, mutta valuuttana toimii sama Länsi-Afrikan CFA kuin Senegalissakin. Välittömästi rajan toisella puolen huomaa myös korruption arkipäiväisyyden; passin tarkastaja vaatii jokaiselta kävijältä tonnin, siis hurjat 1,5 euroa. Kannattaa siis varata pikkurahaa, epäilen suuresti että tuossa ruvetaan vaihtorahoja laskemaan. Henkilöllisyystodistuksia muuten tutkitaan muuallakin kuin rajaa ylittäessä, samalla taksalla. Tähän sietää matkailijan varautua, vaikkakin hieman yllättäen kynnys lahjusten pyytämiseen näytti olevan suurempi valkoisen turistin kohdalla. Usein rahaa pyydettiin, mutta ei suoraan minulta vaan samasta seurueesta. Kerran minusta ei otettu hintaa lainkaan, mutta sattumalta jonossa seuraava, minun paikallaolooni syytön ihminen joutui maksamaan tuplahinnan jonkun olemattoman paperin puuttumisen vuoksi. 

Epäilemättä viisumin puuttumisenkin olisi voinut kuitata rahalla, mutta veikkaanpa, että virallinen tie (eli 38 euron pikaviisumi Ziguinchorista) tuli kuitenkin halvemmaksi. Tähän tuskin olisi tonni siellä ja toinen täällä riittänyt.

Luonnon puolesta Guinea-Bissaulla olisi tarjota enemmänkin ja jonkinlaisia luonnonpuistoja on maassa useampiakin, mutta niihin löytämistä ja pääsemistä ei ole tehty helpoksi. Jonkinlainen vaihtoehto on pääkaupungin edustan saaristossa. Tarjolla on kaunista rantaa, kalastusmahdollisuuksia ja hyvällä tuurilla ainakin yhdellä saarella voi nähdä virtahepoja, mutta luonnollisesti nämä on hinnoiteltu hieman huolettomammalle matkaajalle. 

Bissau sen sijaan on turistillekin suhteellisen yksinkertainen ja helposti lähestyttävä sekä järkevän kokoinen. Katukuva eroaa musliminaapuristaan sekä ihmisten että palveluiden osalta; naisten vaatteet ovat pieniä ja helmat lyhyitä, mutta hiuksissa on variaatioita sekä pituudessa, mallissa että värissä. Alkoholia mainostetaan ja myydään avoimesti. Kahvikojussa on myös pitkä rivi tupakkatuotteita. Ruokakulttuuri eroaa naapuristaan jonkin verran. Ihmiset ovat varautuneempia, eivät yhtä herkästi ota kontaktia muukalaiseen. 

Tiet kaupungin ulkopuolella ja välillä sen sisälläkin ovat monin paikoin kuivaa, punertavaa ja salakavalasti pöllyävää hiekkaa. Automatkan jälkeen ei muista yhtäkään pölypilveä nähneensä, mutta vaatteet ja hengitystiet ovat toista mieltä. Moni käyttääkin hiekkaosuuksilla maskia. 

Bissaun lisäksi tuli nähtyä Cachaun kalastajakylä, jossa joskus aikoinaan on ollut enemmänkin elämää ja esimerkiksi päivittäinen veneyhteys Sao Domingoon, lähelle Senegalin raja-asemaa. Vuorot on kuitenkin karsittu kahteen viikossa (tällä hetkellä maanantaisin ja torstaisin). Tietä pitkin pois pääsee helposti koska tahansa, mutta reitti kiertää huomattavasti. 

Guinea-Bissaun toinen rajanaapuri on Guinea jonka kautta pääsisi esimerkiksi Sierra Leoneen, mutta viisumit näihin tulisivat heti huomattavasti kalliimmaksi. Jääköön vielä toistaiseksi.

Senegal, Ziguinchor

 Gambian eteläpuolinen osa Senegalia tunnetaan myös Casamancen lääninä, jossa aina välillä on vähän vähemmän rauhallisesti kähinöity alueen itsenäistymisen puolesta. Totta on, että Casamance eroaa muusta Senegalista jonkin verran sekä etnisyydeltään, kulttuuriltaan että maantieteeltään. Casamance on Senegalin sateisinta ja täten myös vihreintä ja metsäisintä aluetta. On mangroverämeikköjä ja riisiviljelmiä. 

Yksi Casamancen alueen keskeisimmistä kaupungeista on Ziguinchor. Parinsadan tuhannen asukkaan kaupunki Casamance-joen varrella elää maanviljelystä, kalastuksesta ja käsityöläisyydestä, mutta myös matkailijoita eksyy tontille. 

Jos ei muuten, niin Guinea-Bissaun viisumia hakemaan: Ziguinchorin keskustasta löytyvästä Guinea-Bissaun lähetystöstä kuukauden turistiviisumin saa vartissa heti mukaan. Mukaan tarvitset vain passin ja 25 tuhatta käteistä. Paikallisessa valuutassa toki, eli noin 38 euroa. Ei tätä suotta ole kehuttu länsi-Afrikan kenties helpoimmaksi byrokraattiseksi operaatioksi. Yhtäkään lomaketta ei tarvitse täyttää tai edes allekirjoittaa, eikä toimistoon joutunut edes jonottamaan. Odotellessa ihailin lähetystön pihapiirin kasveja ja jo passi kiikutettiin takaisin leimattuna ja valmiina matkaan vaikka siltä istumalta.

Varsinaisia nähtävyyksiä Ziguinchorissa ei ole, kaupunki on ihan vaan oma itsensä ja paikallisväestö elää elämäänsä. 

The Gambia

 Muutaman päivän pikavisiitti Gambiaan, kääpiökokoinen suikaleenmuotoinen naapurivaltio kun on mukavan lähellä ja helppojen yhteyksien päässä. Maarajan ylityskin sujui aivan suvereenisti passia näyttämällä. 

Nyt ollaan siellä missä banaani kasvaa. 

Enimmäkseenhän Gambia tunnetaan rantalomakohteena, ja siihen tarkoitukseen se ihan mallikkaasti sopiikin. Senegalilla on vaaleaa hiekkarantaa kilometrimääräisesti huomattavasti Gambiaa enemmän, mutta täällä se vähä on hyödynnetty tehokkaammin. Rannat ovat puhtaita ja tarjolla on palveluita, kuten aurinkotuoleja, ravintoloita ja kiertäviä kaupustelijoita. Mitään niistä ei kylläkään ole ruuhkaksi tai riesaksi asti, lieneekö sesonki vielä vähän alussa, onko pandemia syönyt yrittäjiä vai olisiko kyseessä muuten vaan suhteellisen hiljainen lomakohde. Mikään bilettäjän paratiisi Gambia ei ainakaan ole, yökerhot joko loistavat poissaolollaan tai ovat päiväsaikaan harvinaisen hyvin piilossa. 

Vaikka pieni maa onkin, niin on Gambia silti muutakin kuin Serekundan turistialue. Paikallista elämää löytyy joka puolelta. Kaupunkitunnelmaa voi hakea vaikka lyhyen taksimatkan päästä pääkaupunki Banjulista. Bussien tai 7-paikkaisten kulkuneuvojen  lähtöpaikan selvittämällä pääsee edullisesti pidemmällekin. Mukavia ne kyydit eivät aina ole, ei sen paremmin Gambiassa kuin Senegalissa ja tuskin monessa muussakaan täkäläisessä maassa, mutta perille on toistaiseksi päästy ja mikä olennaisinta, budjettia koettelematta. 

Aasinsilta se on huterakin silta. Nämä lampaat on ikuistettu Souman kylässä bussia odotellessa. Värikkään varjon alla myytiin kahvia. 

En näemmä kuvaa enää muuta kuin vuohia ja lampaita, joita kyllä molempia rehellisyyden nimissä paljon näkee aivan joka puolella, joten niitä sitten. 

Senegal, hiljaiseloa

 Olen ollut laiska. Blogin suhteen, vaan aika rauhallista elo on ollut muutenkin. 

Dakarin jälkeen suuntana oli Birkilanen kylä jossa varsinainen päämajani nyt sijaitsee. Pienessä kylässä elinkustannukset ovat pienet, Birkilanesta saan huoneen kuukaudeksi samalla summalla kuin Dakarissa kuluu kahteen yöhön. Siellä siis on hyvä säilyttää laukkuja ja sinne on hyvä aina palata. Kyläelämä on hidastempoista ja rauhoittavaa. Vesimelonikausi käy kuumana ja sunnuntaisin on isot markkinat. Sähkö ja internet ovat välillä hieman hitaita, mutta niin olen minäkin. 

Välillä on kuitenkin saatava vaihtelua ja siihen hyvän tilaisuuden tarjosi melkein Mauritanian rajalla Pohjois-Senegalissa sijaitseva rannikkokaupunki Saint Louis, paikallisväestölle N'dar. Noin 250 tuhannen asukkaan kaupunki on kuin paikallinen Turku, eli maansa entinen pääkaupunki ja nykyisellään suosittu matkailijoiden parissa. 

Kuten Turussa, N'darissakin voi valita kummalla puolen jokea käyskennellä. Mantereen puolella on varsinainen kaupunki ja sillan ylittämällä pääsee enemmän turistien suosiossa olevaan hitusen länsimaisempaan kaupunginosaan, josta löytyy ravintoloita, kahviloita ja rantahotelleja. Mikään turistirysä kyseessä ei millään muotoa ole, paikallisväestö on edelleen selvästi edustettuna ja hotellitkin kauniista sijainnista ja pitkistä, valkeista hiekkarannoista huolimatta rapistuvat tyhjillään. 

Kaiken kaikkiaan N'dar eli Saint Louis jätti melko viihtyisän vaikutelman. Hallittavan kokoinen, mutta kuitenkin oikean kaupungin palvelut. Merta ja urbaania (afrikkalais)elämää. Ei tätä tietenkään vahingossakaan eurooppalaiseen kaupunkiin sekoita, mutta miksi pitäisikään? 

Senegal, Dakar

 Muutama päivä on mennyt ihan puhtaasti hämmästelyyn ja totutteluun. Lämpöön, kulttuuriin, ihmisiin, kaikkeen ympärillä olevaan. Aistit ovat käyneet ylikierroksilla ja on täytynyt aivan ajan kanssa käsitellä sitä, että ei ole kiire suorittaa - että tämä ei ole tavallinen lomamatka, joka on täynnä ohjelmaa ja rennoimmillaankin jonkinlaisia aikatauluja, kun kotimatkan päivämäärä on aina tiedossa ja lähitulevaisuudessa. 

Helposti unohtuu, että miljoonakaupunki Dakarilla on myös kilometrien pituiset huimat hiekkarannat. Varsinaisista rantalomakohteista tutut aurinkotuolit ja ravintolapalvelut toki loistavat poissaolollaan, mutta kaunista vaaleaa hiekkaa riittää. Paikalliset eivät ole kovia uimaan, moni ei itseasiassa edes osaa uida ja vedessä käydään lähinnä kahlaamassa, kastautumassa ja leikkimässä rantaan lyövissä aalloissa, mutta elämää rannalla kyllä on. Erityisesti iltapäivän kuumimpien tuntien jälkeen käynnissä voi olla monta jalkapallopeliä ja veden äärellä vietetään aikaa kavereiden tai lasten kanssa. 

Tällä kertaa tuli käytyä myös renessanssimuistomerkillä asti. Sisällä on maan historiaan ja kolonalisointiin liittyvä museo ja patsaan sisällä pääsee kiipeämään ns pääkoppaan asti. 

Tältä patsaan rouvan naama näyttää herran näkökulmasta. 

Muuten Dakar on, no, Dakar. Afrikkalainen miljoonakaupunki. Samaan aikaan ränsistynyt ja moderni, ruma ja kaunis. Ihana ja kamala. Vähän kaikkea. 

Menolippu Afrikkaan

Vuosien pohdinnan, arkailun, suunnittelun ja järjestelyn jälkeen olen viimein lähtenyt toteuttamaan ns. suurta irtiottoa, eli yksinkertaisesti otin määräämättömän pituisen vapaan töistä ja ostin pelkän menolipun kaukomaille. Lähden siis talvea pakoon. Tänä vuonna en tee lumitöitä tai liukastele tien päällä. Sen sijaan kokeilen, kotiutuuko ranskaa puhumaton suomalainen Afrikan auringon alle, tarkemmin sanottuna Senegaliin. Ainakin maahan, kulttuuriin ja ihmisiin ehtii tällä kertaa tutustua huomattavasti paremmin kuin aikaisemmalla visiitillä. 

Tältä matkalta päivityksiä tulee ehkä harvemmin, liikkeet eivät ole yhtä nopeita eikä ohjelma yhtä tiivis kuin lyhyemmällä retkellä, mutta yhtä kaikki matkakertomuksia tulee.  Pysykää kuulolla. 

Intia - Jälkipuintia

Kotimaa nimittäin on jälleen saavutettu ja ihmeellinen Intia jätetty taakse. 

Viimeinen päivä Delhissä koostui nukkumisesta, syömisestä ja viimeisistä ostoksista. Turhat rupiat polttelivat taskussa ja reppureissaajien suosiossa olevan Paharganjin kaupunginosan halvat basaarit vetivät puoleensa. Ostopäätöksiä tehtiin leväperäisesti. 

Laukut saatiin pakattua ja kiinni asti ilman sen suurempia operaatioita, eli shoppailu ei karannut täysin käsistä. 

Lauantaiaamuna oli sitten kotiinlähdön aika ja reilun yhdeksän tunnin lennon jälkeen löysimme itsemme kylmästä ja hämärästä Suomesta. 

Nyt on aika miettiä mitä viimeisestä kolmesta viikosta jäi käteen.

Jälkeenpäin reittimme näyttää tältä. Yhteensä 2941 kilometriä bussilla (vihreä), junalla (pinkki) ja autolla. Seitsemän keskenään aivan erilaista kaupunkia. Alkuperäisestä suunnitelmasta poikettiin loppujen lopuksi aika vähän, vain Udaipurin lähistöllä oleva Mount Abun vuoristokylä jätettiin välistä ja sen sijaan tehtiin uusintakierros Jaisalmeriin. 

On helppo ymmärtää matkailijoita, jotka lähtevät tutustumaan Intiaan oikeasti ajan kanssa, kuukausiksi eikä viikoiksi. Maa on valtavan iso, matkustaminen on hidasta ja nähtävää on paljon. Jo pelkästään yhden osavaltion alueella eroavaisuuksia kaupunkien ja ihmisten välillä oli hurjasti. Paikallisetkin sanoivat iloisesti että eteläiseen Intiaan lähteminen on kuin ulkomaille menisi, niin paljon kulttuuri ja esimerkiksi ruoka muuttuvat. Pohjoisessa Intiassa Himalajan vuoristokylät taas olisivat aivan oma lukunsa. Ja mitä kaikkea näiden väliin mahtuukaan.

Pääsääntöisesti sanoisin, monien ennakkoluulojen vastaisesti, että Intia - ainakin niiltä pieniltä osin kuin olen tätä valtavaa maata tutkinut - on suhteellisen matkailuystävällinen maa. Tietenkään meno ei ole millään tapaa samanlaista kuin järjestelmällisissä pohjoismaissa, mukavuustasosta ja henkilökohtaisesta tilasta joutuu joko tinkimään tai maksamaan, mutta kulttuuri on helposti lähestyttävää ja ihmiset seurallisia ja avuliaita. Toki monella lähestyjällä on taka-ajatuksia, sinisilmäinen ei pidä olla, mutta valtavan paljon saa aivan pyyteettömiä neuvoja (usein ihan kysymättä) ja puhtaasti uteliaita kysymyksiä. Satunnainen ohikulkija ei välttämättä osaa englantia juuri ollenkaan, mutta haluaa tietää mistä maasta tulemme. Jollain reitillä tuli odottamaton bussin vaihto kesken matkan, ilmeisesti teknisiä ongelmia, ja liikuttavan moni piti huolen siitä että me kaksi hämmentynyttä turistiakin ymmärsimme liikkua massan mukana uuteen autoon ja kaiken lisäksi samoille istumapaikoille muuten ylitäydessä autossa. 

Kadulla ei tarvitse kuin pysähtyä muutamaksi sekunniksi tarkistaakseen Google mapsista sijaintia, niin joku tiedustelee mitä etsimme ja osoittaa oikeaan suuntaan ellei jopa lähde taluttamaan perille. 

Valokuvausinto jaksaa hymyilyttää edelleen; meistä ja meidän kanssa halutaan kuvia ja selfieitä, pyytäjiä löytyy nuorista miehistä keski-ikäisiin naisiin ja perheisiin. Meidän väliin kuvattavaksi on asetettu lapsia, anoppeja ja kaveriporukoita. Aremmat kuvaavat "huomaamatta salaa" ja videopuheluita puhuvat esittelevät meitä juttukaverilleen. Tältä varmaan tuntuu olla eksoottinen eläin turistien keskellä.

 

Hieman yllättävää kyllä olo oli koko ajan melko turvallinen. Toki käytimme koko ajan tervettä maalaisjärkeä, emme ehdoin tahdoin hakeutuneet yöaikaan kaupungille tai syrjäkujille emmekä liikkuneet käteistä tai paljasta pintaa esitellen, mutta varsinkin yksinäisinä naisihmisinä sitä on kuitenkin aina hieman varuillaan maailmalla. Yhtään uhkaavaa tilannetta ei kuitenkaan syntynyt eikä edes laukku tuntunut olevan alituisessa vaarassa. Ikävä tosiasia tietysti on että miljardien asuttamaan maahan jossa sivistys- ja koulutustaso vaihtelee räikeästi mahtuu monenlaista tallaajaa, hyvässä ja pahassa. Tämä kokemus joka tapauksessa oli positiivinen ja toivottavasti hälventää joitain skeptisimpiä ennakkoluuloja.

Toinen toistaan tärkeämpiin aiheisiin; syömään! Ruoka on jo yksinään hyvä syy matkustaa. Intialainen ruoka on monipuolista, mausteista ja maukasta. Kanaa ja lammastakin on jonkin verran saatavilla, mutta pääpaino on kasvisruoassa ja moni ravintola mainostaakin jo nimen perässä olevansa "pure veg" eli tarjolla on pelkkää kasvisruokaa. Muualla menuissa on oma osasto non-veg-ruoille. Lihaa tai ei, herkullisia vaihtoehtoja on paljon ja yleensä turistien kohdalla mausteisuuden tasoa kysytään erikseen. 

Usein tarjolla on jonkinlainen kastikemallinen ruoka, joka syödään chapati-, roti- tai naan-leivän taikka riisin kanssa. 

Ravintoloita ja hintatasoja on monenlaisia, mutta meidän mittapuulla ulkona syöminen on joka tapauksessa edullista. Edullisimmillaan saimme kahden hengen aterian muutamalla eurolla, välillä törsäsimme hienommassa paikassa jälkiruokineen jopa 18 euroa. Tietysti oikeasti fiinejä ja kalliitakin ravintoloita löytyisi ja vaihtoehtoisesti vieläkin edullisemmin voisi syödä, katuruokakojuissa esimerkiksi on paljon mausta tinkimättömiä puoli-ilmaisia vaihtoehtoja tiukemmalle budjetille. 

Ruoka oli joka tapauksessa hyvää ja hinta-laatusuhde kohdallaan ja mikä jännittävintä, sillä tätähän kaikki miettivät; ei vatsatautia, delhi bellyä tai muitakaan ylimääräisiä oireita.

Fiksu matkailija pitää tietenkin huolta käsihygieniasta, ei syö katukauppiaan valmiiksi kuorimia ja paloittelemia hedelmiä eikä turhaan imeskele jääpaloja, mutta on siinä oltava tuuriakin matkassa, koska harvoin näemme mitä esimerkiksi ravintolan keittiössä tapahtuu. Välillä taas näemme, eikä se aina varsinaisesti herätä luottamusta. 

Pakastimen päällä paloitellut paneerjuustot nyt kuitenkin kuumennettiin ennen ruokaamme päätymistä eikä niistäkään mitään jälkipuintia tullut, joten oletetaan vaikka että leikkuulaudan virkaa toimittava pakastin on joskus pesty. Samoin leikkaajan kädet. Ikävä sanoa, mutta saippuaa oli tarjolla melko harvassa paikassa, ei myöskään niissä keittiöissä joihin pääsimme vakoilemaan. 

Tieto lisää tuskaa.

Summa summarum: kolmessa viikossa ehti hieman, ei täysin, tutustua Intian Rajasthaniin. Nyt siitä on jonkinlainen käsitys. Paljon on nähty ja koettu, uutta opittu, erilaisia ihmisiä tavattu, mukavuusalueelta poistuttu ja omia rajoja koeteltu. Ei varmasti jää viimeiseksi tutkimusmatkakseni tähän monipuoliseen, kaoottiseen, hulluun ja ihmeelliseen maahan.

Ensi kertaan.

Intia - Välipysäkki ja loppuhuipennus

Kolmetoista tuntia yöjunan tärisevällä yläpunkalla vei meidät Jaipuriin. 

Eikä se nyt ihan kamala kokemus ollut. Tilaa oli toki hyvin rajallisesti, sekä ylä- että pituussuunnassa ja ylös tai alas kiipeäminen oli aina oma operaationsa, mutta voitti se monella tapaa sleeper-bussin. Bussin punkassa on hieman enemmän tilaa ja ympärille saa verhon, mutta kyyti on huomattavasti epätasaisempaa. Pykälän korkeampitasoisella lipulla tilaa olisi saanut karvan verran lisää tilaa ja verhon yksityisyyttä lisäämään. Vaan eipä tuonne katon rajaan kukaan hirveästi tirkistellyt. Lisäpisteitä Intian rautateille lipun hintaan sisältyvästä petivaatepaketista; sinetöidystä pussista löytyvät tyyny ja kaksi puuvillalakanaa tekivät matkasta heti monta kertaa mukavamman kuin kolme viikkoa laukussa kuskattu hamam-pyyhe. 

Mikä tärkeintä: kahden yli yön bussimatkan kokeneena sitä junan tärisevää reikävessaa osasi arvostaa ihan eri tavalla.

Jonkun tunnin tuossa sai jopa nukuttua ja aamupäivän pysäkeillä vaunuissa rupesi kiertämään teen ja pikkusuolaisen myyjiä. Kaksi pientä masala chaita ja neljä samosaa kustansi hyvin tarkasti euron. Samosat ja muut täytetyt uppopaistetut taikinanyytit ovat muutenkin loistavaa katuruokaa; eivät maksa juuri mitään, niitä myydään vähän joka kulmalla ja kiehuvan rasvakäsittelyn ansiosta koen ne melko turvallisiksi. Täytteenä on yleensä jonkinlainen mausteinen kasvisasia. 

Oli mitä oli, niin noissa pyöreissä piirakoissa on yleensä paras täyte.

Palataan Jaipuriin. Sieltähän matkamme melkein kolme viikkoa sitten alkoikin. Nyt kyseessä tosin oli pelkkä välipysäkki, sillä matka Jaisalmerista seuraavaan kohteeseemme Agraan olisi yhteen menoon ollut turhan pitkä veto. Koska univelka oli mitä oli ja kaupungin nähtävyydet oli joka tapauksessa jo nähty, hemmottelimme junan laverista kärsineitä selkiämme ayurveda-hieronnalla, kävimme syömässä ja menimme aikaisin nukkumaan. 

Aikainen oli toki herätyskin - puolenyön aikaan lähdettiin kohti Agraa. Vuorokaudenaikojen ja mukavuudenhalun motivoimana investoimme privaattiin autokyytiin. Kuutisenkymmentä euroa reilun 250 kilometrin (ja noin kuuden tunnin) matkasta ns. ovelta ovelle ei tuntunut ollenkaan pahalta. Toki tuohon lisättiin vielä kymmenisen euroa tippiä, niin suojeleva ja huolehtivainen kuljettaja meille osui ettei saatu edes autosta poistua öisillä pysähdyspaikoilla.  Tarkoitus oli olla Taj Mahalilla auringonnousun aikaan, mutta kaatosateen takia matka oli hidasta eikä auringosta olisi ollut tietoakaan joten kuski vei meidät teelle ja aamupalalle kotiin perheensä luo. 

Lopulta päästiin itse kohteeseen, siihen Intian tunnetuimpaan, siis valtavaan Taj Mahal-mausoleumikompleksiin. 

Olihan siellä käytävä ja olihan se vaikuttava. Vähemmän kosteassa säässä tiluksia ei ja ympäröiviä rakennuksia olisi tutkinut pidempäänkin. 

Taj Mahalin alueelle joutuu muuten kulkemaan melkein kuin lentokentän turvatarkastuksen läpi; ihminen kopeloidaan ja laukku läpivalaistaan. Luvattomat tuotteet (muun muassa kaikki syötävä sekä sytytys- ja tupakointituotteet) poistetaan ja saat itse kiikuttaa ne vähän matkan päähän (ilmaiseen ja vartioituun) narikkaan. Vesipullon, puhelimen ja lompakon saa sentään pitää. Kuvaamista (ja kenkiä!) ei ole kielletty muualla kuin itse mausoleumin sisäpuolella. 

Uskollinen kuljettajamme ei meitä vielä hylännyt, vaan nukkui autossa kiertokäyntimme ajan kapsäkkiemme kanssa ja huolehti meidät vielä oikealle bussiasemalle, katsoi että saadaan haluamamme liput hankittua parin tunnin päästä lähtevään Delhin autoon ja neuvoi odotusajalle hyvin toimivan aamiaisravintolan. 

Vähiin käy tämäkin ennen kuin loppuu. Nokka kohti suunnatonta miljoonakaupunki Delhiä.

Intia - U-käännös

 Koska lomalla ollaan ja meillä on reittisuunnitelmiin täydet tekijänoikeudet niin tehtiin pikapäätös palata Jaisalmeriin pariksi päiväksi. Ensimmäisellä kerralla sieltä oli haikea poistua ja palaaminen tuntui paitsi älyttömältä (500 kilometriä bussissa väärään suuntaan), myös harvinaisen oikealta. Niinpä viimeiset pari päivää on nautittu pienen aavikkokaupungin hiljaiselosta, syöty hyvin, katseltu kaupungin siluettia monelta kattoterassilta ja juteltu monien ihanien ihmisten kanssa. 

Jaisalmerista on saatu koko Intian matkan parasta masala-teetä. Aavikkoihmiset maustavat reilulla kädellä.

Käytiin viimein myös kävelemässä Jaisalmerin linnakkeessa, joka on siinä mielessä erityinen että se on yksi harvoja edelleen asuttuja linnoituksia. Käytännössä se on kuin vanha kaupunki, oma pieni kaupunginosansa muurien sisällä kukkulan päällä. Harvinaista on myös se että sisäänkäynnillä ei ole lipunmyyntiä, vain pari erillistä kohdetta kuten palatsi ja suuri temppeli ovat pääsymaksun takana. Vanhan kaupungin ja muurilta laskeutuvan maiseman ihailu ja basaarien kiertely on ilmaista. 

Lähtöiltana päästiin vielä aavikolle katsomaan auringonlaskua ja syömään vieraan kamelisafariryhmän nuotiolla. Ja voi mikä tähtitaivas. Sitä olisi katsellut tuntikausia, mutta yöjuna Jaipuriin ei antanut jäädä koko yöksi. 

Vaihdettiin sitten tähtitaivas aavikolla tähän.