Länsi-Sahara

Pian Tan-Tanin jälkeen koittaa kiistanalainen Länsi-Sahara. Varsinaista rajaa ei ole, koska teknisesti ollaan edelleen Marokossa. 

Sahara on harvaan asuttua autiomaata. Tarjolla on satoja kilometrejä hiekkaa, joka välillä pöllyää tielle kuin puuterilumi. 

Näitä varoituskylttejä on ollut jo pitkään, nyt enenevissä määrin. 

Eikä aivan syyttä. 

Kovin vikkelästi kameli ei kyllä eteen rynnistä, toisin kuin kotimaiset hirvet ja peurat. Kameli maleksii itsetietoisesti kuin poro tai lehmä. 

Kuten näkyy, autiomaassakin on ihan hyvää leveää asfalttitietä. Satunnaisia kuoppia esiintyy, ja hiekka pyrkii välillä kinostumaan tielle asti, mutta siinä se. Eikä niitä kameleitakaan ole riesaksi asti. 

Asutusta on vähän ja se on harvassa. Etelää kohti ajaessa tarjolla on muutama kaupunki tai kylä. Laayone on yksi sopivasti rannikkoa pitkin ajaessa matkalle sijoittuva kaupunki, josta löytyy hotelleja ja muita palveluita helposti. 

Moni on kysynyt tankkausmahdollisuuksista ja vastaus on, että kovin tyhjäksi ei kannata tankkia päästää. Bensa-asemia kyllä tulee, kylien ja kaupunkien yhteydessä, mutta välissä on pitkiä matkoja pelkkää hiekkaa. Sata kilometriä olisi pitkä matka liftata jerrykannun kanssa, varsinkin kun liikenne on sen verran harvaa että kyytiä saisi epäilemättä hetken odottaa. 

Tankkaaminen noin muuten ei niin kirpaise; Marokossa dieselin hinta oli (tähän aikaan) euroissa noin 1,35 litralta, Saharan puolella hinta tippuu vielä melkein parillakymmenellä sentillä verokevennysten vuoksi. 

Näillä ranskankielisillä alueilla dieseliä muuten kutsutaan gazoiliksi ja tankkaaminen ei ole itsepalvelua, vaan mittarikentältä löytyy työntekijä joka täyttää tankin haluamaasi summaan asti ja hoitaa rahastamisen. Vaihtorahasta ei aina voi mennä takuuseen, jos itsellä ei ole erikokoisia rahoja matkassa niin varminta on laskea itse mitä tankkiin vähintäänkin mahtuu ja tilata ainetta sen mukaan. "Dieseliä kolmella kympillä, kiitos." Helpolla pääsee, ei tarvitse edes autosta nousta jos ei halua jaloitella. 

Tämmöisiä aivan selviä ja siistejä, pieniä mutta tilavia kaupunkeja saattoi autiomaan keskeltä putkahtaa. Eivät ne kyllä aina järin vilkkailta vaikuta. Länsi-Saharan ehkä matkailijoille tutuin kaupunki Dakhla jäi tällä kertaa välistä, mutta sieltä pitäisi löytyä palveluita ja tekemistä turistillekin. 

Itse majoituin lähemmäs Mauritanian rajaa Bir Gandouziin, koska rajamuodollisuudet on aina hyvä hoitaa ajoissa, niissä kun tunnetusti tuppaa kestämään. 

Saharassa kun ollaan, niin kuvissa on tarjolla on lähinnä hiekkaa ja kameleita.

Matkaevästä, kanaa ja paikallista leipää. 

Mainitsinko jo riittävän monta kertaa pöllyävän hiekan? Essaouirasta eteenpäin, maiseman kuivuessa, pidin aina mukana muutamaa paikallisella vedellä täytettyä isoa vesipulloa. Varsinkin aamuisin, miksei myös jonkun tauon jälkeenkin on nimittäin hirveän paljon mukavampi lähteä liikkeelle kun ensin huuhtoo ikkunat. Sitä hiekkaa nimittäin on joka paikassa, myös kauttaaltaan auton ympärillä juuri semmoinen kerros että ulos näkee pienen sumuverhon läpi. Pieni vaiva, mutta maailma kirkastuu kummasti - eikä tule niin herkästi raavittua tuulilasia naarmuille hiekkaisilla pyyhkijöillä.

Wikipediaa siteeraten, tämä artikkeli on tynkä. En viettänyt Länsi-Saharassa kovin monipuolisesti aikaa, mutta parin vuorokauden perusteella mainettaan parempi paikka, en tuntenut oloani turvattomaksi tai muutakaan ikävää. Välillä loputtoman aavikon keskellä kävi kyllä mielessä että tänne jos auto hajoaa niin hetken joutuu apua järjestelemään, mutta uskollinen Nissan paahtoi urheasti. 

Marokko maata pitkin

 Päivitykset tulevat nyt kovasti myöhässä, on ollut täysiä päiviä ja heikkoja yhteyksiä, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. 

Ajaminen Marokossa on itse asiassa yllättävän selkeää. Tiet ovat pääsääntöisesti suht hyviä ja kaupunkien ulkopuolella liikennettä ei ole kovin paljon. Paikalliset paahtavat luonnollisesti ohi, kun itse vieraassa ympäristössä etenee hieman varovaisesti, mutta siinähän menevät. Vilkun käyttö on hyvin satunnaista, ei kannata luottaa siihen että kanssa-autoilijat ilmoittavat aikeistaan. 

Kaupungissa ajaminen on hieman hankalampaa, kun autoja, mopoja ja kävelijöitä on joka puolella kaistoista niin välittämättä. Suurkaupunkiin en suostuisi ollenkaan ajamaan, pienemmistä on välillä ajettava läpi. Määrätietoisesti vaan, muista mallia ottaen, kyllä niistäkin selviää. 

Poliisin check pointeja on siellä täällä, enemmän etelää kohti. Pohjoisessa en joutunut pysähtymään kertaakaan, mutta sielläkin valvontaa näkyi. Marokossa myös tutkataan nopeuksia, usein jollain 60km/h rajoitusalueella, joten kannattaa kiinnittää merkkeihin huomiota, vaikka rajoitukset vaihtelevat välillä hölmön tuntuisesti. Jos sitten ajat ylinopeutta tutkaan, poliisi pysäyttää ja kirjoittaa sakon joka on maksettava heti käteisellä ja siitä saa virallisen kuitin. Yleensä maksettava summa on 150 dirhamia, noin 14 euroa. Enemmänkin voi varmasti saada jos kunnolla kaahailee.

Varsinaiset check pointit on merkitty harmailla poliisin tai tullin halte-pysäytysmerkeillä. Jonkun toisen perässä ajaessa on helppo ottaa mallia, mutta jos ei satu olemaan ketään edessä niin ensin tulee pari varoitusmerkkiä ja viimeisen kohdalla pysähdytään, kunnes poliisi näyttää kädellä että saat jatkaa. Etene hitaasti, poliisi joko viittoo jatkamaan matkaa tai pysäyttää ja katsoo paperit. Enimmäkseen olivat ihan mukavia ja asiallisia. 

Tein Marokossa läpiajon, pohjoisimmasta nurkasta eteläisimpään. Ceutan rajanylityspaikalta lähtiessä ensimmäinen pysäkki oli Chefchaouen.

Chefchaouen on monille turisteille tuttu kylä pohjois-Marokon vuoristossa. Tie sinne on yllättäen mutkainen ja nousujohteinen, mutta maisemat ovat kauniita ja itse ainakin nautin vuoristoteiden vaihtelevuudesta huomattavasti enemmän kuin tylsän moottoritien posottamisesta. 

Chefchaouen itse on kaunis "sininen kaupunki" ja helppo kohde vierailijalle. Turisteihin on totuttu, palveluita on paljon ja englannilla pärjää pitkälle. 

Medinan eli vanhan kaupungin sinisiä kujia voi haahuilla ja niihin saa eksyä rauhassa, kyllä jostain taas putkahtaa ihmisten ilmoille. 

Chefchaouenin jälkeen vietin yön lähellä Casablancaa. Liian iso kaupunki autoiluun. Esikaupunkialuekin kuhisi kuin muurahaispesä ruuhka-aikaan. 

Seuraavana oli vuorossa sievä pieni rantakylä, Oualidia. 

Oualidian erikoisuus on kala, sieltä pyydetään ja kuljetetaan kalaa pitkälle sisämaahan. Kalaravintoloita siis riittää. 

Etelään päin suunnatessa seuraava luonnollinen etappi oli Essaouira, monien turistienkin suosikki. Essaouira on ihan kaupungin kokoinen, mutta ei ihan niin täyteen ammuttu. 

Marokkolainen keitto on oikein hyvää, sopivan mausteista.

Kuten monissa vanhoissa Marokon kaupungeissa, myös Essaouirassa on medina eli vanha kaupunki jossa voi haahuilla, katsella maisemia, tehdä ostoksia, istua syömään tai kahville. 

Täytyyhän Marokossa juoda teetä. Sitä tulee usein ruoan kylkiäisenä pyytämättäkin. Tee on makeaa ja minttuista vihreää teetä. 

Matka jatkuu rannikkoa pitkin.

Etelää kohti maisemat rupeavat muuttumaan karummaksi. Lähestytään Saharaa. Ennen Länsi-Saharan epävirallista rajaa pysähdytään kuitenkin aavikkokaupunki Tan-Taniin. 

Tan-tan yllätti viehättävyydellään. Ei siellä nyt mitään kovin kummallista ole, leveä pääkatu jolla käveleskellä ja markettikatu jolla tehdä ostoksia, mutta ihan sympaattinen paikka. Tai sitten se on vaan tuo nimi, eihän Tan-tan voi olla paha paikka. 

Suurin piirtein tuossa Essaouiran kohdalla kulki näkymätön raja, jonka jälkeen poliisin check pointeja rupesi osumaan ainakin minun matkani varrelle enenevissä määrin. Johtuuko sitten kiistanalaisen Länsi-Saharan lähestymisestä vai pohjoisen Marokon paremmasta elintasosta, tiedä häntä. 

Johonkin on katkaistava, jatkuu ensi numerossa.

Autolla Afrikkaan

 Eli Espanjan ja Marokon välisen maarajan ylitys. Eteläisestä Espanjasta tosiaan pääsee lautalla Afrikan mantereelle, joko suoraan Marokkoon Tangeriin tai Ceutaan, joka on teknisesti Espanjaa, pieni autonominen alue pohjois-Marokon koillisnurkassa. 

Ceutan lautta auton kanssa maksoi 110 euroa. Hinnassa on vaihtelua ajankohdan mukaan, epäilemättä lippuja löytää tuon molemmin puolin. Ilman autoa hinta olisi ollut noin 35 euroa. 

Espanjan Algecirasin satama oli suhteellisen selkeä ja Ceutan terminaali löytyi vaivatta. Kaikkien yhtiöiden lautat lähtevät samasta paikasta, joten täytyi vaan seurata Ceutan kylttejä ja lopussa valita oikean yhtiön jono. 

Koska varasin reilusti käyttämättä jäänyttä eksymis- ja sompailuaikaa, olin hyvissä ajoin ensimmäisenä jonossa.

Itse lauttamatka kestää tunnin. Paatissa ei ollut ruuhkaa, joten lastaus ja purku kävi sutjakkaasti. Lautta on myös huomattavasti pienempi kuin meikäläiset Tallinnan laivat, mutta sisällä oli runsaasti mukavia istumapaikkoja ja jonkinmoinen kahviomyymälä. 

Seuraava etappi oli Marokon raja-asema. Sinnekin näkyi olevan jonkinlaisia opasteita, mutta navigaattorikin löysi hyvin perille. Ensi yritys kuitenkin käännytettiin heti ympäri ja sain ohjeen "hakea parkkilappu" eli käydä näyttäytymässä parin kilometrin päässä alueella, joka oli lähinnä tyhjä parkkipaikka, jossa oli muutama huomioasuinen ihminen töissä. Mitään kysymättä ja selvittämättä sain laminoidun lappusen, ajoin takaisin rajapisteelle, ojensin lapun ja pääsin eteenpäin. Täydeksi mysteeriksi jäi tämä operaatio, joka oli siis ilmainen mutta pakollinen.

 

Passia pääsin esittelemään yhdellä tai kahdella luukulla ennen varsinaista jonoa, sitä pahamaineista tuntikausien ruuhkaa josta olin lukenut etukäteen kasapäin kauhukokemuksia. Ja onhan se hidasta toimintaa, kun autolautallinen toisensa jälkeen istuu samalle pisteelle ja luonnollisesti jokaiselta on tarkistettava kaikki dokumentit ja vähän vilkaistava autoon sisällekin. Sesonkiaikaan ruuhka varmasti onkin karmea, mutta ainakin näin marraskuun taitteessa satunnaisena arkiaamupäivänä kun kaikki lautat seilasivat puolityhjinä pääsin läpi alle kahden tunnin. 

Kannattaa varata vähintäänkin vettä riittävästi, paikallaan auringossa seistessä tulee lämmin. 

Aiemmin mainitut tarvittavat dokumentit olivat tässä tapauksessa passin lisäksi auton rekisteröintitodistus ja green card eli vakuutuksen voimassaolotodistus, jonka sai ainakin Ifiltä printattua ihan ilmaiseksi kirjautumalla omille sivuille. Ajokorttia ei kukaan kysynyt mutta Marokossa pitäisi riittää meidän tavallinen eu-ajokortti. Kansainvälisen ajokortin saa tilattua Autoliiton sivuilta, jos meinaa jatkaa Marokon ulkopuolelle. 

Aikanaan, kun vuoro lopulta koitti, pääsin ojentamaan kyseiset paperit, ajamaan syrjään, palaamaan luukulle, palaamaan autolle toisen viranomaisen kanssa joka satunnaisesti pyysi nähdä jonkun laukun sisälle ja vilkaisi hanskalokeron ja jalkatilat ja palaamaan jälleen luukulle odottamaan sekä omia papereitani että pientä lippusta, josta näkee auton kirjatun minun mukanani Marokon maaperälle ja sille puoli vuotta maassaoloaikaa, sillä sen pidemmäksi aikaa tänne ei saa ulkomaisia autoja jättää. Oletan että jos poliisi minut pysäyttää, se haluaa nähdä tuon paperin. 

Kaiken kaikkiaan rajan ylitys Ceutan kautta oli siis melko kivuton kokemus. Hidasta kyllä, mutta ei vaikeaa. Viranomaiset olivat asiallisia ja jopa mukavia. Ennakkoon odotin vaikka mitä, papereiden loputonta syynäämistä ja suurin piirtein koko auton tai vähintäänkin matkatavaroiden levittämistä pitkin maita ja mantuja, mutta hyvinhän tuo meni. 

Ei muuta kun tutustumaan Marokon liikenteeseen. 🇲🇦