Tämä artikkeli se vasta tynkä onkin. Kokemus Mauritaniasta jäi hyvin lyhyeksi ja pintapuoliseksi. Ennakko-oletukset olivat heikonlaiset, moni taho varoittelee koko maahan matkustamisesta ja tiedossa oli että maa on hyvin köyhä ja harvaan asuttu, enimmäkseen autiomaata. Pukeutumiskoodi ja lait ovat islamin mukaisia koko maassa ja jumalanpilkasta joutuu vaikeuksiin. Alkoholin ja sianlihan käyttö ja maahantuonti on kielletty.
Tätä maisemaa olikin rajan yli päästyä tarjolla tuntikausiksi. Hieman yksitoikkoista ehkä, mutta ei missään nimessä ikävää tai rumaa. Kyläntapaiset olivat harvassa. Satunnaiset kamelilaumat ja nomadien telttarykelmät toivat harvakseltaan vaihtelua.
Jälkeenpäin harmittaa ettei tullut jäätyä heti maan luoteisosaan, Noadhiboun rantakaupunkiin. Siitä olisin suunnistanut sivusuunnassa länteen Terjitin aavikkokeitaalle. Ennakkoluulot (ja ehkä hieman äitini jatkuva panikointi olinpaikasta ja hyvinvoinnistani) taisivat kuitenkin vaikuttaa ja tynkäsuunnitelma oli ajaa suoraan pääkaupunki Nouakchottiin pariksi yöksi ja jatkaa siitä hyvin levänneenä etelään.
Oikeasti harvaan asutussa Mauritaniassa ei ole montaakaan kaupunkia. Suurin ihmisryntäys on luonnollisesti ollut pääkaupunkiin. Nouakchott onkin levittäytynyt laajalle alueelle: maata ympärillä riittää, ei ole ollut pakko rakentaa älyttömän tiiviisti ja ahtaasti.
Nouakchott kaupunkina ei ole kovin mielenkiintoinen. Yksi päänähtävyyksistä on sataman kalamarkkinat. Samalla voi seurata reaaliaikaisesti kalastusveneiden rantautumista ja kalan päätymistä myyntikojuihin.
Jälleen yksi sormin syötävä kana-ateria.
Majoituspaikan naapurusto oli rauhallista aluetta.
Ajaminen Mauritaniassa on paremman sanan puutteessa hassu kokemus. Maantie Noadhiboun ja Nouakchottin välillä on kohtalaisen hyvässä kunnossa, mutta liikennesäännöt ovat erittäin suuntaa-antavia. Kaupungissa sen huomaa heti; kaistaviivoilla ei ole mitään merkitystä sen paremmin kuin liikennevaloillakaan. Mennään mistä mahdutaan, vaikka sitten punaisia päin vastaantulijan kaistalla (jolla on jo pari kolme kulkupeliä rinnakkain ja lomittain). Jos ei Marokonkaan liikenne tuntunut kovin järjestäytyneeltä niin tämä on sekametelisoppa.
Poliisin check pointeja on siellä täällä, varsinkin kaupunkia lähestyessä. Niitä varten on hyvä olla valmiiksi printattuja fichejä tai passin kopioita, niiden kanssa pysähdykset ovat nopeita.
Erityisesti ulkomailla pyrin välttämään pimeällä ajamista, koska silloin yllätyksiä tulee enemmän ja nopeammin ja luonnollisesti tiet ovat tuntenattomia. Rajanylitysprosessi oli kuitenkin hidas ja matka Nouakchottiin pitkä, joten viimeiset pari tuntia joutui ajamaan säkkipimeässä. Katuvaloista on turha haaveilla ja kaupungin valot ovat suurimmassa osassa maata toiveajattelua. Pimeä siis on oikeasti pimeä, jos ei satu täysikuu kohdalle. Onneksi autossa on toimivat valot - omassa siis. Muiden valoista ei ole minkäänlaista takuuta. Vastaan tulee puolivaloja, pelkkiä vilkkuja ja ihan vaan pimeitä ajokkeja. Äkkitilanteita tulee helposti kun yhtäkkiä edessä mateleekin traktori tai hinausoperaatio täysin ilman takavaloja.
Nouakchottista etelään päin autiomaa pikkuhiljaa hellitti ja maailma vihertyi.
Asutusta ja kyliäkin näkyi huomattavasti useammin kuin pääkaupungista pohjoiseen.
Mauritaniasta Senegaliin on pääsääntöisesti kaksi rajanylityspaikkaa, Rosso ja Diama, joista ensimmäisen korruptoituneesta henkilöstöstä voi lukea kauhukokemuksia ympäri internetiä. Diamakaan ei ole täysin puhdas, mutta kaikkien lähteiden mukaan sieltä selviää yli vähemmällä vaivalla ja rahalla. Diaman heikko kohta on sinne vievä tie, jota pitkin kaikkein matalimmat autot tuskin selviytyvät. Sadekaudella tie ei ole käytössä ollenkaan.
Kaiken kaikkiaan Mauritaniasta jäi melko positiivinen ja utelias olo. Maan itäosan hurmaavat autiomaat ja etelän vehreä luonto houkuttelevat palaamaan ja tutkimaan lisää.
